Oke Jokinen
Oke Jokinen (13. maaliskuuta 1918 Kotka – 12. maaliskuuta 1998 Helsinki) oli suomalainen sivutoiminen radioselostaja ja radiotoimittaja. Hän oli päätoimeltaan rautakauppa Renlundin mainospäällikkö, mutta teki Yleisradiolle viitisensataa radio-ohjelmaa 1950-luvun vaihteesta aina 1990-luvun loppupuolelle. Sotien aikana Jokinen toimi Suomenlahden rannikkotykistön valistus- ja tiedotusupseerina.[1][2]
Jokinen halusi pysyä kaikkia aiheita hallitsevana yleisselostajana, mutta hän oli erityisen kiinnostunut musiikista ja tunnettiin erityisesti hyvistä suhteistaan Viroon. Hän toimi muun muassa vuosittaisten suomalais-neuvostoliittolaisten Sävelsilta-radiokonserttien juontajana[3]. Tallinnan laulujuhlat oli yksi hänen vakituisista radioselostustehtävistään[4]; ensimmäisen kerran hän vieraili juhlilla jo 1938 Kotkan lyseon kuoropoikien mukana. Ensimmäisen radiotyömatkansa Jokinen teki Neuvosto-Viroon kesäkuussa 1958 ja ystävystyi tällöin sikäläisen toimittajan Lennart Meren kanssa[4], josta sittemmin tuli uudelleen itsenäistyneen Viron presidentti. Jokinen teki Meren kanssa paljon radio- ja televisioyhteistyötä muun muassa kansatieteellisten elokuvien parissa.[1][2]
Pekka Gronow sanoo Oke Jokista uusia ilmaisumuotoja etsineeksi radiotoimittajaksi. Hän ottaa esiin vuonna 1956 valmistuneen puolitoistatuntisen ohjelman Seinätön talo. Sen ideana oli kuvata radioselostuksen ja haastattelujen keinoin yhtä kerrostaloa (Unioninkatu 45 Helsingissä) ja kurkistaa sisään asuntoihin ja tutustuttaa kuulijat niiden asukkaisiin, alivuokralaisiin ja kotiapulaisiin.[2]
Oke Jokinen laati myös tietokirjoja muun muassa kaitafilmauksesta, askartelutöistä ja taikatempuista. Hän toimitti 1950-luvun keskivaiheilla suomenkieliset versiot sveitsiläisperäisistä pojille suunnatuista Kolumbus-vuosikirjoista.[5]
Oke Jokinen teki radio-ohjelmia miltei kuolemaansa asti. Hän kuoli päivää ennen 80-vuotissyntymäpäiväänsä vuonna 1998.[1][2]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c Lille, Eva: Mainospäällikkö ja toimittaja Oke Jokinen (Kuolinuutinen.) Helsingin Sanomat. 26.3.1998. Viitattu 6.6.2018.
- ↑ a b c d Himberg, Petra: Oke Jokinen "kirjoitti äänellään" puolen vuosisadan uran sivutyönään Yle Elävä arkisto. 14.5.2018. Viitattu 6.6.2018.
- ↑ Ystävyyden säveliä. Helsingin Sanomat, 15.6.1977, s. 44. Näköislehden aukeama (tilaajille).
- ↑ a b Oke Jokinen Estofilia. 2018. Tallinna: Suomen suurlähetystö. Viitattu 18.7.2018. (viroksi) (suomeksi)
- ↑ Tekijähaku Oke Jokinen Fennica, Suomen kansallisbiografia. Viitattu 6.6.2018. [vanhentunut linkki]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Oke Jokinen Elonetissä.
- Selostusnäytteitä ja lisätietoja Jokisesta, Yle Elävä arkisto
|
