Heikki Oikarinen
Heikki Oikarinen (9. elokuuta 1892 Ristijärvi – 15. elokuuta 1976)[1] oli suomalainen jääkärikapteeni. Hän oli Saksassa sotilaskoulutuksensa saanut jääkäri, joka osallistui jo ensimmäiseen maailmansotaan Saksan armeijassa ja myöhemmin käytyyn Suomen sisällissotaan. Talvi- ja jatkosodassa hän toimi komppanianpäällikkönä kumpaisessakin sodassa ja epäonnekseen myös molemmissa haavoittui.[2][3]
Perhetausta[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Antti Oikarinen ja Kaisa-Liisa Kemppainen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1923 Anna-Sofia Härkösen kanssa.[2][3]
Opinnot[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Oikarinen kävi kansakoulun ja Kainuun kansanopiston vuonna 1913 ja Kainuun kotiteollisuusyhdistyksen kotiteollisuuskoulun vuonna 1914. Hän suoritti myös yksityisesti keskikoulun Iin yhteiskoulussa vuonna 1930. Suojeluskuntaupseerikurssin Suojeluskuntain päällystökoulussa hän suoritti vuonna 1932 ja taktiikan soveltamiskurssin vuosina 1924 ja 1927 sekä Reserviupseerikoulun vuonna 1928. Komppanianpäällikkökurssin hän suoritti vuonna 1933 ja luutnanttikurssin vuonna 1936.[2][3]
Jääkärikausi[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Oikarinen liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 27. kesäkuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan 4. komppaniaan 6. lokakuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella ja Aa-joella.[2][3]
Suomen sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Oikarinen astui Suomen valkoisen armeijan palvelukseen Saksassa 11. helmikuuta 1918 kirjoitettuaan palvelusopimuksen sekä vannoi sotilasvasvalan, jonka jälkeen hänet ylennettiin aliupseeriksi. Oikarinen saapui takaisin Suomeen (Vaasaan) jääkärien pääjoukon mukana 25. helmikuuta 1918. Suomen sisällissotaan hänet komennettiin koulutusaliupseeriksi ja joukkueenjohtajaksi 3. jääkärirykmentin 5. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan, missä joukossa osallistui taisteluihin Tampereella ja Viipurissa.[2][3]
Sisällissodan jälkeinen aika[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Oikarinen palveli sisällissodan jälkeen edelleen 3. Jääkärirykmentissä, josta muodostettiin myöhemmin aluksi Savon Jääkärirykmentti 3 ja sitten Uudenmaan rykmentti. Hän palveli rykmentin 2. komppaniassa. Armeijasta Oikarinen erosi 5. huhtikuuta 1919 ja astui suojeluskuntajärjestön palvelukseen, missä hän toimi 15. toukokuuta 1919 alkaen paikallispäällikkönä Ristijärven suojeluskunnassa. Myöhemmin hänet määrättiin päälliköksi 15. huhtikuuta 1921 alkaen Kajaanin (myöhemmin Kainuun) suojeluskuntapiirin ensimmäiselle alueelle, josta hänet siirrettiin 1. helmikuuta 1933 niin ikään päälliköksi viidennelle alueelle, kunnes 14. toukokuuta 1937 hänet siirrettiin XII alueen päälliköksi.[2][3]
Talvi- ja jatkosota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Oikarinen osallistui talvisotaan joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä Erillisessä Pataljoona 15:ssä, jossa hän otti osaa taisteluihin Hulkonniemellä, missä hän haavoittui 12. joulukuuta 1939, ja Raatteella ja Suomussalmella.[3]
Välirauhan aikana Oikarinen jatkoi edelleen samassa tehtävässä komppanianpäällikkönä, mutta siirrettiin myöhemmin pataljoonan komentajan viransijaiseksi. Komentajan viransijaisuuden päätyttyä hänet siirrettiin komppanianpäälliköksi Jalkaväkirykmentti 44:ään, josta hänet siirrettiin edelleen niin ikään komppanianpäälliköksi 11. Prikaatiin. Vielä ennen jatkosodan puhkeamista hänet kerittiin siirtää Oulun suojeluskuntapiirin XX alueen päälliköksi.[3]
Jatkosodan puhjettua Oikarinen komennettiin komppanianpäälliköksi Jalkaväkirykmentti 11:een, jonka päällikkönä hän otti osaa jatkosodan taisteluihin Uhtualla, missä hän haavoittui 7. elokuuta 1941. Haavoista parannuttuaan hän ei enää palannut rintamalle vaan astui Oulun suojeluskuntapiirin palvelukseen sotilaspoikajohtajaksi ja oli tehtävässä sodan loppuun saakka. Oikarinen erosi vakinaisesta palveluksesta sotien jälkeen. Sotien jälkeen hän siirtyi johtajaksi Ristijärven Säästöpankkiin, missä työskenteli vuoteen 1948 saakka, jonka jälkeen hän toimi Ristijärvellä pienviljelijänä toimien samalla myös kansaneläkelaitoksen piiriasiamiehenä.[3]
Luottamustoimet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Oikarinen toimi Oulaisten sotavammapoliklinikan sairastarkastustoimikunnan puheenjohtajana vuosina 1942–1944 ja oli Ristijärven seurakunnan kirkkoneuvoston ja valtuuston jäsenenä sekä Kajaanin rovastikunnan edustajana Kirkolliskokouksessa vuosina 1958 ja 1963.[2][3] Hän kuului myös Herättäjäyhdistyksen johtokuntaan.[4]
Ylennykset ja kunniamerkit .svg){kind=small}
| Ylennykset | Kunniamerkit | |
|
       |
|
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Oiva Turpeinen, Kaarlo Arffman, Eero Oikarinen: Ristijärven historia. Ristijärven kunta, Ristijärven seurakunta : Gummerus, 2004. ISBN 951-98014-2-1.
- Puolustusministeriön Sotahistoriallisen toimiston julkaisuja IV, Suomen jääkärien elämäkerrasto, WSOY Porvoo 1938.
- Sotatieteen Laitoksen Julkaisuja XIV, Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975, Vaasa 1975 ISBN 951-99046-8-9.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ Oikarinen Heikki, Paltamon seurakunta, Ristijärven hautausmaa, osasto X, rivi 1, hautasija 7, viitattu 11.12.2022
- ↑ a b c d e f g Suomen jääkärien elämäkerrasto 1938
- ↑ a b c d e f g h i j Suomen jääkärien elämäkerrasto 1975
- ↑ Raamattutunteja herättäjuhlilla (maksullinen artikkeli) Helsingin Sanomat 7.7.1961, s. 9, HS Aikakone. Viitattu 28.8.2018.