Einari Rauhamäki

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Einari Rauhamäki (vuoteen 1905 Einar Lindberg, 27. marraskuuta 1883 Sysmä – 17. lokakuuta 1938 Leningrad) oli suomalainen pappi, joka toimi sisällissodan aikana Ruotsinpyhtään punakaartin päällikkönä. Hän oli ainoa sisällissotaan punaisten puolella osallistunut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi. Rauhamäki pakeni sodan jälkeen Ruotsiin, josta hän siirtyi edelleen Neuvosto-Venäjälle.[1] Rauhamäki vangittiin Stalinin vainojen yhteydessä ja teloitettiin lokakuussa 1938.[2]

Elämä[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaiset vuodet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rauhamäen vanhemmat olivat työmies August Lindberg (1854–1934) ja Maria Cavén (1849–1933). Hän kirjoitti ylioppilaaksi Porvoon suomalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1904 ja opiskeli Helsingin yliopistossa.[3] Rauhamäki toimi maallikkosaarnaajana evankelisen liikkeen parissa jo opiskeluaikoinaan ja lähti mukaan Hamarin työväenyhdistyksen toimintaan 1910-luvun vaiheessa.[4][5] Hän oli myös kiinnostunut luontaislääkinnästä ja toimi Viipurin luonnonparannus- ja terveydenhoitoyhdistyksen neuvojana.[6]

Vuonna 1913 Rauhamäki suoritti teologisen erotutkinnon.[3] Tammikuussa 1914 hänet vihittiin papiksi Savonlinnan tuomiokirkossa ja määrättiin Säkkijärven vt. kappalaiseksi.[7] Rauhamäki hoiti myös seurakuntansa kirkkoherran tehtäviä rovasti F. A. Carpénin lyhyen virkavapauden ajan.[8] Tammikuussa 1916 hän siirtyi Pornaisten vt. kirkkoherraksi.[9] Vuosina 1916–1917 Rauhamäki suoritti vielä filosofian kandidaatin ja maisterin tutkinnot Helsingin yliopistossa.[3]

Sisällissota[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rauhamäki toimi aktiivisesti työväenliikkeessä kiertäen agitoimassa myös naapuripitäjissä.[1] Keväällä 1917 hän juhlisti helmikuun vallankumousta Pornaisten kirkonkelloja soittamalla.[10] Myöhemmin syksyllä Rauhamäki siirtyi kirkkoherran apulaiseksi Ruotsinpyhtäälle, jossa hänen kerrottiin marraskuun yleislakon aikana sallineen Kansainvälisen ja Työväen marssin laulamisen kirkossa.[11] Teologian tohtori Niko Huttusen mukaan työväenliikkeen radikaaleissa piireissä Rauhamäen heikkoutena kuitenkin pidettiin, ettei hän milloinkaan arvostellut kristinuskoa, vaan keskittyi sen sijaan krtisoimaan kirkon ja papiston toimintaa.[12]

Vuoden 1918 alussa sosialidemokraatit valitsivat Rauhamäen Ruotsinpyhtään kunnallislautakunnan esimieheksi, kun hänen edeltäjänsä ei hyväksynyt työttömyyskomitean ottamaa lainaa.[13] Sisällissodan käynnistyttyä Rauhamäki toimi aluksi pitäjän elintarvikekomissaarina ja organisoi Ruotsinpyhtään punakaartin. Hänen on myös väitetty toimineen sen päällikkönä.[1] Kansanvaltuuskunta ei kieltänyt kirkon toimintaa, joten Rauhamäki jatkoi edelleen myös papin tehtäviään, kunnes saksalaiset nousivat maihin Loviisassa 8. huhtikuuta.[14]

Jotkut tiedot väittävät, että Rauhamäki oli mukana Kouvolassa punakaartin komppaniassa, jonka oli tarkoitus lähteä taistelemaan saksalaisia vastaan.lähde? Lehtitietojen mukaan hän oli huhtikuussa Lahden seudulla toimineiden punakaartin joukkojen esikunnan jäsenenä ja joutui kaupungin valtauksen yhteydessä saksalaisten vangiksi. Rauhamäki onnistui pääsemään vapaaksi uskotellessaan saksalaisten komentajalle, ettei osallistunut sotatoimiin.[1][15] Kirkkohistorioitsija Hannu Mustakallion mukaan Rauhamäki oli huhtikuun lopussa paikalla, kun Porvoon tuomiokapituli käsiteli hänen sodanaikaista toimintaansa ja erotti Rauhamäen virastaan.[1] Huhupuheiden mukaan Rauhamäki päästettiin karkaamaan tuomiokapitulista, jonka jälkeen hän piileskeli Helsingissä.[12][14]

Ruotsiin ja Neuvosto-Venäjälle[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Lehtitiedot kertovat, että Rauhamäki olisi paennut Ruotsiin jo elokuussa 1919,[15] mutta Arvo Poika Tuominen kertoo muistelmateoksessaan Sirpin ja vasaran tie, kuinka hän keväällä 1920 avusti Rauhamäkeä pakenemaan. Tuomisen mukaan Rauhamäki asui puolisoineen Erottaja 7:n piharakennuksessa taiteilija Eric Vasströmin naapurina. Kiihkeänä oikeistolaisena tunnettu Vasström ei ollut tietoinen, kuka hänen naapurinaan majaili. Otto Ville Kuusisen kautta Rauhamäki sai yhteyden Tuomiseen, joka saattoi hänet junalla Vaasaan. Tuominen kertoi Rauhamäen olleen hermoromahduksen partaalla ja vainoharhaisesti pelänneen kirkon lähettämien pappien etsivän häntä tappaakseen. Vaasassa Rauhamäki piiloutui vuorokaudeksi Sosialistisen Työväenpuolueen piiritoimistoon, jonka jälkeen hänet vietiin moottoriveneellä Ruotsiin.[11]

Syksyllä 1920 Rauhamäki osallistui Tukholmassa Ruotsin ammattiliittojen keskusjärjestön LO:n järjestämälle kurssille, jossa oli mukana myös kymmeniä suomalaisia kommunisteja.[11] Joulukuussa 1920 hän sai vielä pääministeri Louis De Geerin hallitukselta määräaikaisen oleskeluluvan yhdentoista muun Ruotsissa asuneen punapakolaisen tavoin. Heidän joukossaan olivat muun muassa J. H. Lumivuokko, Aleksi Tuorila ja N. R. af Ursin.[16] Arvo Tuomisen mukaan Rauhamäki pelkäsi edelleen häntä seuranneita suomalaisia pappeja, jonka vuoksi Otto Wille Kuusinen joutui toimittamaan Rauhamäen Neuvosto-Venäjälle.[11]

Rauhamäki saapui Viron kautta Venäjälle vuonna 1921.[2] Hän asettui aluksi Neuvosto-Karjalaan toimien rehtorina ja opettajana Petroskoissa. Tuomisen mukaan Rauhamäki erotettiin myöhemmin ”pikkuporvarillisten tendenssiensä” takia. 1930-luvun alussa hän asui Inkerissä työskennellen kielenkääntäjänä ja lisäksi hänen kerrottiin vuosikymmenen vaihteessa toimineen fysiikanopettajana Hatsinassa.[11][17] Neuvostoliiton kansalaisuuden Rauhamäki sai vuonna 1928. Leningradissa asunut Rauhamäki pidätettiin 1938 ja ammuttiin myöhemmin lokakuussa yhdessä puolisonsa Suoman kanssa.[2]

Puoliso[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Rauhamäen puoliso oli Rengosta kotoisin ollut Suoma Suleima Fahler (1888–1938), jonka kanssa hän avioitui vuonna 1914.[18] Sisällissodan aikana Suoma työskenteli aviomiehensä sihteerinä. Hän jäi saksalaisten vangiksi Loviisassa 26. huhtikuuta ja sai toiminnastaan 8 vuoden vankeustuomion valtiopetoksesta. Ruotsinpyhtään suojeluskuntalaisten mukaan Suoma Rauhamäki oli myös yksi paikkakunnan suurimpia ”kiihottajia”.[19] Rauhamäki oli aluksi Hennalan vankileirillä, josta hänet joulukuussa 1918 siirrettiin Hämeenlinnan vankileirille ja armahdettiin hieman myöhemmin.[20]

Keväällä 1920 Suoma pakeni miehensä perässä Ruotsiin, jonne Arvo Tuominen järjesti hänet Tornion kautta.[11] Vuonna 1921 Suoma muutti Neuvosto-Venäjälle, jossa hän työskenteli piirustuksenopettajana Leningradissa. Suoma Rauhamäki vangittiin kesäkuussa 1938 ja teloitettiin lokakuussa samaan aikaan puolisonsa kanssa.[21]

Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

  1. ↑ a b c d e Mustakallio, Hannu: ”Kirkon johto, pappispoliitikot ja herätysliikkeet”, Sisällissota 1918 ja kirkko, s. 14, 38. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2009. ISBN 978-952-50315-5-3. Teoksen verkkoversio (PDF).
  2. ↑ a b c Раухамяки, Эйнар Августович Teloitettujen suomalaisten luettelo. Inkerin Liitto. Viitattu 27.1.2021. (venäjäksi)
  3. ↑ a b c 28906 LINDBERG (→ RAUHAMÄKI), Einari Ylioppilasmatrikkeli 1900–1907. Helsingin yliopisto. Viitattu 14.5.2016.
  4. ↑ Kirkollisia ilmoituksia. Aamulehti, 23.6.1905, nro 143, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.12.2020.
  5. ↑ Hamarin t. y:n vuosikokous. Työläinen, 14.2.1910, nro 17, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.12.2020.
  6. ↑ Viipurin Luonnonparannus- ja Terveydenhoitoyhdistyksen vakinainen luonnonparannusneuvoja. Karjala, 16.4.1912, nro 86, s. 1. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.12.2020.
  7. ↑ Hiippak. uutisia. Uusi Suometar, 14.1.1914, nro 12, s. 3. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.12.2020.
  8. ↑ Savonlinnasta ja ympäristöltä. Savolainen, 20.6.1914, nro 69, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.12.2020.
  9. ↑ Yleisiä uutisia. Papisto. Karjalan Aamulehti, 16.1.1916, nro 12, s. 2. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.12.2020.
  10. ↑ Jääkärivänrikki Kurrin salaisuus 23.1.2018. Uusimaa. Viitattu 1.12.2020.
  11. ↑ a b c d e f Tuominen, Arvo: Sirpin ja vasaran tie, s. 150–152, 178–179. Helsinki: Tammi, 1956.
  12. ↑ a b Tastula, Maarit ; Trötschkes, Rita: Valkoinen piispa, punapapit ja pyhä sota Flinkkilä & Tastula. 29.3.2018. Yle. Viitattu 1.12.2020.
  13. ↑ Kymenlaakson kuntien kunnallinen elämä. Etelä-Suomi, 5.6.1919, nro 61, s. 1–2. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.12.2020.
  14. ↑ a b Schmidt, Lars: En kamp om själar : Den evangelisk-lutherska kyrkan i Borgåbygden och dess röda medlemmar under tiden kring år 1918, s. 145. Väitöskirja. Åbo: Åbo Akademis förlag, 2004. ISBN 951-76520-6-2. Teoksen verkkoversio (PDF).
  15. ↑ a b Suomalaiset punakaartilaiset Ruotsissa. Karjala, 15.12.1920, nro 289, s. 2–3. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.12.2020.
  16. ↑ Suomalaisia punakaartilaisia Ruotsissa. Uusi Suomi, 14.12.1920, nro 289, s. 6. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.12.2020.
  17. ↑ Kotipuolen haastattelua. Vapaa Karjala, 25.1.1929, nro 4, s. 3–4. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.12.2020.
  18. ↑ Kirkollisia ilmoituksia. Uusi Suometar, 6.1.1914, nro 5, s. 8. Kansalliskirjasto. Viitattu 1.12.2020.
  19. ↑ Rauhamäki, Suoma – Valtiorikosylioikeuden akti (25454) Valtiorikosylioikeus. 14.1.1919. Kansallisarkisto. Viitattu 1.12.2020. [vanhentunut linkki]
  20. ↑ Penttinen, Anne: Vahvat naiset tapettiin sisällissodassa — Viimeinen naisvanki oli Ruotsinpyhtään punakaartin johtajan Einar Rauhamäen vaimo Suoma 26.3.2018. Kymen Sanomat. Viitattu 1.12.2020.
  21. ↑ Раухамяки, Суома Вильгельмовна Teloitettujen suomalaisten luettelo. Inkerin Liitto. Viitattu 27.1.2021. (venäjäksi)
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Einari_Rauhamäki&oldid=21682659”