Dreadnought (alustyyppi)
 |
Tähän artikkeliin tai sen osaan on merkitty lähteitä, mutta niihin ei viitata. Älä poista mallinetta ennen kuin viitteet on lisätty. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkelille asianmukaisia viitteitä. Lähteettömät tiedot voidaan kyseenalaistaa tai poistaa. |
Dreadnought (lausutaan /dɹɛdˈnɔːt/) oli 1900-luvun alun vahvin ja hallitsevin sota-alustyyppi, joka myös loi pohjan kaikille tuleville taistelulaivoille. Alusluokka on saanut nimensä HMS Dreadnoughtin mukaan, joka helmikuussa 1906 oli maailman ensimmäinen vesille laskettu tämän tyypin alus.
Historia[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kun höyrykone yleistyi aluksissa, alkoivat myös taktiikat ja laivojen suunnittelu muuttua perinteisestä. Yhdysvaltain sisällissodassa esiintyivät ensimmäiset rautarunkoiset alukset sekä ensimmäinen tykkitorni. Vähitellen ymmärrettiin, että täysilaidallisten ampuminen eri kokoisilla tykeillä oli historiaa. Sota-alusten nopeus, panssarointi ja aseistus kehittyivät, mutta mitään selvästi mullistavaa alusluokkaa ei rakennettu. Syynä tähän oli osaltaan merisodan taktiikan puutteet, jotka aivan kuten maasodankin taktiikat olivat jääneet teknisestä kehityksestä jälkeen. Maailman suurin merimahti, Britannia, ei esimerkiksi ollut osallistunut yhteenkään tärkeään meritaisteluun sitten vuoden 1805, joten uusista aluksista ja niiden käytöstä taistelussa ei ollut edes kunnon kokemusta. Vuosisadan vaihteessa taistelulaivoissa oli edelleen eri kaliiperisia tykkejä sijoitettuina erillisiin pattereihin.
Kehitys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäiset kokemukset uusimmista taistelualuksista saatiin Kiinan–Japanin sodasta 1894–1895 sekä Espanjan–Yhdysvaltain sodasta 1898. Eniten kokemusta saatiin silti Venäjän–Japanin sodassa vuonna 1905 käydystä Tsushiman meritaistelusta. Japani ja Britannia olivat liittolaisia, joten japanilaisilla aluksilla oli brittiläisiä tarkkailijoita, jotka tekivät paljon huolellisia muistiinpanoja, jotka toimitettiin Amiraliteetille Lontooseen. Siellä ne näki vuonna 1904 ensimmäiseksi merilordiksi (eli merivoimien komentajaksi) valittu amiraali John Fisher.
_profile_drawing.png)
Fisher ymmärsi, että käydyissä meritaisteluissa oltiin nähty jotain uutta. Alukset luonnollisesti avasivat tulen ensin suurimmilla tavallisesti 12 tuuman (305 mm) tykeillään, koska niitä oli molemmilla puolilla kumpikin osapuoli oli haluton vähentämään etäisyyttä viholliseen. Lähitaistelua vältettiin myös siksi, että pelättiin vastustajan torpedoilla varustettuja aluksia. Näin ollen 6, 9 ja 10 tuuman tykit olivat käytännössä hyödyttömät. Myös nopeuden merkitys oli selvä, sillä japanilaisilla oli ollut 3–4 solmun etu venäläisiin nähden ja näin ollen he olivat hallinneet taistelun kulkua.
Kaikki pienimmät tykit jätettiin pois, jolloin Dreadnoughtin aseistuksena oli aiemman neljän sijaan kymmenen 12 tuuman tykkiä. Näistä tykeistä korkeintaan kahdeksan voitiin suunnata samaan suuntaan. Puute korjattiin pian, jolloin kaikki tykit voitiin suunnata samaan suuntaan. Laskettiin, että taistelussa vanhemman tyyppistä alusta vastaan Dreadnought oli vähintään kaksi ja puoli kertaa voimakkaampi.
Dreadnought oli myös ensimmäinen laiva kokoluokassaan, jonka propulsiojärjestelmänä oli 23 000 hevosvoiman höyryturbiinit. Järjestelmällä alus saavutti 21 solmun nopeuden. Koneteho mahdollisti raskaan panssaroinnin, aluksen nopeuden kärsimättä. Esimerkiksi keskilaivassa ja tykkitorneissa panssarin paksuus oli 280 mm.
Reaktioita[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Ensimmäiset julkiset reaktiot uuteen alukseen koettiin Britanniassa. Fisher oli ollut jo ennestään vanhempien upseerien epäsuosiossa uusittuaan 1902 laivaston koulutuksen. Nyt hän hylkäsi käytöstä suuren osan laivaston aluksista auttamattomasti vanhentuneina. Tämän seurauksena koettiin, että Britannia oli haavoittuvaisempi kuin koskaan. Lisäksi moni merimies menetti työpaikkansa, mikä oli kuitenkin hetkellinen tilanne.
Fisher oli myös ajanut Britannian kalliiseen kilpavarusteluun, sillä meriherruuden säilyttämiseksi uusia aluksia oli rakennettava pikaisesti lisää. Merten hallintaa pidettiin elinehtona Brittiläiselle imperiumille. Alusten rakentamisen lisäksi myös miehiä tarvittiin taas lisää siitä huolimatta, että laivaston alusten lukumäärä oli vähäisempi kuin aikaisemmin. Vuonna 1900 kuninkaallisen laivaston vahvuus oli ollut 98 000 miestä, kun se vuonna 1913 oli jo 140 000 miestä. Myös kustannusarviot nousivat samaan tahtiin. Vuonna 1906 laivaston kustannukset olivat olleet 33 miljoonaa puntaa, kun ne vuonna 1913 olivat 44 miljoonaa puntaa. Tällä oli suoria vaikutuksia Britannian harjoittamaan politiikkaan ja sen taloudenpitoon. Myös uusia satamia ja telakoita rakennettiin. Toinen suora pidempiaikainen seuraus oli siirtyminen turbiinimoottoreiden käyttöön. Niiden polttoaine nimittäin vaihdettiin hyvin nopeasti hiilestä öljyyn, jota Britannialla ei ollut omasta takaa. Sen ostaminen ulkomailta ei houkuttanut, joten Britannian hallitus päätti lähteä omien yhtiöidensä mukana poraamaan öljyä silloisesta Persiasta.
Monet maat havaitsivat uuden alustyypin edut ja ryhtyivät rakentamaan aluksia laivastoilleen. Näistä maista suurimman kilpailun Britannialle tarjosi Saksa, joka oli juuri aloittanut laivastonsa rakentamisen amiraali Tirpitzin laivasto-ohjelmana. Saksan ensimmäiset dreadnoughtit olivat vuonna 1907 vesille lasketut Nassau-luokan SMS Nassau ja SMS Westfalen. Ne olivat lyhyempiä kuin Dreadnought, mutta leveämpiä ja niiden uppouma oli 18 900 tonnia, kun Dreadnoughtin uppouma oli 17 900 tonnia. Ero johtui pääasiassa paksummasta panssarista ja siitä, että saksalaisissa aluksissa oli kaksitoista 280 mm tykkiä. Saksan ennen dreadnoughteja rakentamia aluksia alettiin kutsua humoristisesti viiden minuutin aluksiksi, sillä ne kestäisivät taistelussa dreadnoughtia vastaan vain viisi minuuttia. Myös Saksassa laivaston kilpavarustelu vaikutti politiikkaan ja ihmisten arkeen. Nämä vaikutukset eivät tosin olleet niin laajoja ja pitkäkestoisia kuin Britanniassa. Saksassa ehkä tärkein seuraus oli Kielin kanavan muutostyöt. Kanava avattiin 1895, mutta jo vuonna 1907 alkoivat työt, joissa kanavaa suurennettiin huomattavasti, jotta uudet alukset mahtuisivat kulkemaan sen läpi.
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- McCallum, R. B.: Merisodan historia 1906-14. Kuohuva Vuosisata, 1973, nro 7/73.
- Westwood, J. N.: Merisotien strategia 1905-1914. Kuohuva Vuosisata, 1973, nro 7/73.
- Björn Landström: Laiva. , 1961/1990.