Velvoiteoikeus

Velvoiteoikeus on oikeudenala, joka käsittelee velkasuhteen osapuolten välisiä velvoitteita ja saamisoikeuksia. Velvoiteoikeuden alaan kuuluvat laajassa mielessä kaikki velallisen ja velkojan väliseen eli inter partes suhteeseen liittyvät kysymykset, mukaan lukien suhteen syntyä, sisältöä, muuttumista ja lakkaamista koskevat kysymykset. Velvoiteoikeus kuuluu eri oikeudenalojen systematiikassa yksityisoikeuteen ja sen sisällä varallisuusoikeuteen.

Velvoiteoikeuden systematiikka

Velvoiteoikeus jaetaan yleiseen ja erityiseen osaan. Yleiseen velvoiteoikeuteen kuuluvat kaikille velvoitteille yhteiset periaatteet ja säännöt. Sen sijaan eityiseen velvoiteoikeuteen kuuluvat eri oikeustoimi- ja sopimustyyppejä, kuten kauppaa, lahjaa ja vuokraa, koskevat säännöt. Rajanveto velvoiteoikeuden yleisen ja erityisen osan välillä on kuitenkin häilyvä.

Velvoiteoikeudesta ovat erkaantuneet sopimusoikeus ja vahingonkorvausoikeus, joilla on siihen läheinen yhteys.

Velvoiteoikeus Suomessa

Velvoiteoikeuden oikeuslähteet

Velvoiteoikeutta ei ole Suomessa, kuten ei muissakaan Pohjoismaissa, kodifioitu yhteen yleislakiin vaan velvoiteoikeudellinen sääntely koostuu useista soveltamisalaltaan kapeammista erityislaeista. Tärkeimpiin velvoiteoikeudellisiin lakeihin kuuluvat muun muassa velakakirjalaki, laki velan vanhentumisesta, korkolaki, oikeustoimilaki, vahingonkorvauslaki ja kauppalaki. Monet velvoiteoikeudelliset säännökset soveltuvat kuitenkin analogisesti varsinaisen soveltamisalansa ulkopuolelle, sillä niiden katsotaan kuvastavan yleisempiä velvoiteoikeudellisia sääntöjä ja periaatteita.

Lainsäädäntöä täydentävät lakiin kirjaamattomat oikeusnormit, joiden asema on velvoiteoikeudessa korostunut. Lakiin kirjaamattomat oikeusnormit saavat tukea oikeuskäytännöstä, etenkin korkeimpien oikeuksien ennakkopäätöksistä, ja oikeuskirjallisuudesta, joiden merkitys on velvoiteoikeuden alalla myös korostunut.

Suurin osa velvoiteoikeuden normistosta on tahdonvaltaista, mikä tarkoittaa, että se tulee sovellettavaksi vain, jos osapuolet eivät ole muuta sopineet. Lainsäädännössä on kuitenkin rajoitettu tahdonvaltaisuutta ja osapuolten sopimusvapautta useissa kohdin.

Velvoiteoikeuden tutkimuksen historia

1900-luvun alussa merkittävin velvoiteoikeuden yleisteos oli R. A. Wreden alunperin vuonna 1892 ilmetynyt Anteckningar enligt professor R.A. Wredes föresläsningar över obligationsrättens allmänna del, joka suomennettiin vuonna 1942 nimellä Velvoiteoikeuden yleinen osa luentojen mukaan. Wreden teosta käytettiin useiden vuosikymmeniä niin yliopistossa oppikirjana kuin oikeuselämässä lähdeteoksena. Toinen vuosisadan alkupuoliskon yleisteos oli Julian Serlachiuksen alunperin vuonna 1902 ilmestynyt Suomen yleisen obligationoikeuden oppikirja, jonka toisen painoksen toimitti Lauri Cederberg. Vuonna 1934 ilmestyi myös Alarik Hernbergin Gäldförhållandet: Allmänna lärör, joka jäi kuitenkin vähemmälle käytölle.

1900-luvun puolivälin jälkeen suuri merkitys on ollut Y. J. Hakulisen alunperin vuonna 1958 ilmestyneellä yleisteoksella Velvoiteoikeuden yleiset opit, joka oli alunperin tarkoitettu ensimmäiseksi osaksi koko velvoiteoikeuden kattavassa kolmiosaisessa teoksessa. Hakulisen teoksella oli huomattava merkitys opetuksessa ja käytännön oikeuselämässä, mutta sitä rasitti Hakulisen vanhanaikaisena pidetty tutkimusote. Vuonna 1988 Hakulisen teoksen tilalle tuli Erkki Aurejärven teos Velvoiteoikeuden oppikirja. Aurejärvi laati teoksesta uusia painoksia 1990- ja 2000-luvuilla yhdessä Mika Hemmon kanssa.

Velvoiteoikeuden yleistä osaa käsittelevien yleisteosten lisäksi Suomessa on julkaistu lukuisia erityistutkimuksia monografioiden, artikkelien ja oikeustapauskommentaarien muodossa.

Lähteet

• Kangas, Urpo (toim.): Oikeustiede Suomessa 1900–2000. Helsinki: WSOY, 1998.
• Mattila, Heikki E.S. (päätoim.): Encyclopædia Iuridica Fennica I: Varallisuus- ja yritysoikeus. Helsinki: Suomalainen Lakimiesyhdistys, 1994.
• Norros, Olli: Velvoiteoikeus. Helsinki: Alma Talent, 2018.