Liettuan–Neuvosto-Venäjän sota

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Liettuan–Neuvosto-Venäjän sota
Osa Liettuan itsenäisyyssotia
Venäläisiä sotavankeja liettualaisella leirillä.
Venäläisiä sotavankeja liettualaisella leirillä.
Päivämäärä:

joulukuu 1918 – elokuu 1919

Paikka:

Liettua

Lopputulos:

Liettuan kansallisen hallituksen voitto.

Osapuolet

 Liettua
Freikorps

Neuvosto-Venäjä
Liettuan SNT

Vahvuudet

Liettua 8000 liettualaista elokuussa 1919[1]
10 000 saksalaista[1]

18 000-20 000

Liettuan–Neuvosto-Venäjän sota käytiin Neuvosto-Venäjän ja Liettuan välillä joulukuusta 1918 elokuuhun 1919. Liettuan ja Neuvosto-Venäjän joukkojen lisäksi sotaan osallistui saksalaisia ja kommunistisia liettualaisia joukkoja. Sota päättyi kommunistien tappioon ja Liettuan-Neuvosto-Venäjän rauhaan, joka allekirjoitettiin vuonna 1920.

Liettua julistautui itsenäiseksi ensimmäisen maailmansodan aikana, jolloin Saksan keisarikunta oli miehittänyt tämän Venäjän keisarikunnan alueen. Brest-Litovskin rauhansopimuksessa Saksa saneli Neuvosto-Venäjälle mm. ehdon luopumisesta vaatimuksista Liettuan suhteen. Neuvosto-Venäjä kumosi tämän ehdon, kun Saksa oli antautunut länsirintaman sodassa Ranskalle, Englannille ja Yhdysvalloille. I maailmansota päättyi 11. marraskuuta 1918 voimaan tulleeseen Compiegnen sopimukseen.[2]

Venäjän bolševikkipuolueen liettualaiset olivat alkaneet organisoida kommunistipuoluetta Vilnassa huhtikuussa 1918. Eri puolille Liettuaa perustettiin kommunistisia paikallisryhmiä. Elokuussa 1918 perustettiin Liettuan ja Valko-Venäjän kommunistinen puolue. Joulukuun 8. päivänä liettualaiset kommunistit perustivat väliaikaisen vallankumouksellisen Liettuan työläisten ja talonpoikien hallituksen venäläisjoukkojen hallitsemassa Väinänlinnassa. Saman kuukauden alussa mobilisoitiin Neuvosto-Venäjän puna-armeija, joka tunkeutui Liettuan alueelle 12. joulukuuta.[2]

Saksalaiset vetäytyivät puna-armeijan tieltä ja luovuttivat Vilnan alueen puolalaisille, jotka eivät kyenneet puolustamaan sitä. Puna-armeija valloitti Vilnan 5.–6. tammikuuta 1919. Saksalaiset jatkoivat vetäytymistään ja puna-armeija seurasi heitä kohti Kaunasia, jonne Liettuan hallitus oli asettunut. Lisäksi kommunistit ottivat vallan Šiauliaissa ja ottivat alueen haltuunsa. Myöhemmin paikalle saapuivat varsinaiset puna-armeijan osastot.[3]

I maailmansodan voittaneen länsiliittoutuneet huolestuivat tilanteesta: heidän sotilasjohtajansa ranskalainen kenraali Ferdinand Foch määräsi äskeiset Ranskan viholliset, saksalaiset joukot, pysähtymään puna-armeijan etenemisen.

Liettualaisten hyökkäys touko-kesäkuussa 1919.

Liettua oli kuitenkin jo jakautunut länsimaiden tunnustaman Liettuan hallituksen hallitsemaan länsiosaan ja kommunistisen hallituksen hallitsemaan itäosaan. Saksalaisten joukot koostuivat pääasiallisesti niin sanotuista Freikorps-vapaaehtoisjoukoista eikä Weimarin tasavallan vakinaisen armeijan joukoista, joissa soti noin 10000 miestä. Saksan joukot valtasivat Šiauliain.[3]

18.–20. helmikuuta kommunistit pitivät Vilnassa kongressin, jossa päätettiin Liettuan neuvostotasavallan perustamisesta. Myöhemmin se yhdistyi Valko-Venäjän neuvostotasavallan kanssa Liettualais-valkovenäläiseksi neuvostotasavallaksi.[3]

Liettuan kansallisen hallituksen armeija oli huhtikuuhun 1919 mennessä kerännyt kokoon armeijan, jonka miesvahvuudeksi väitettiin 5 000–6 000 sotilasta. Liettualaisten hyökkäys pakotti puna-armeijan perääntymään kahdessa taistelussa helmikuussa Alytisin lähistöllä. Maaliskuussa liettualaiset sekä saksalaiset partisaanit ottivat haltuunsa Luoteis-Liettuan. Huhtikuussa liettualaiset etenivät kohti Vilnaa, mutta puolalaisten onnistui vallata se kommunisteilta ensin. 25. elokuuta liettualaiset joukot valtasivat viimeisen puna-armeijan miehittämän alueen Zarasain ja ajoivat punaiset Väinäjoen toiselle puolelle. Neuvosto-Venäjä tarjosi rauhanneuvotteluja Liettualle, Virolle ja Latvialle 11. syyskuuta 1919.[4]

  1. a b Nepriklausomybės kovos 1918–1920 metais Skirius, Juozas. Viitattu 12.1.2011 (liettuaksi).
  2. a b Kallio 2009, s. 192-193
  3. a b c Kallio 2009, s. 194
  4. Kallio 2009, s. 195

Kirjallisuutta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]