Kieltoerehdys
Kieltoerehdys on rikoksen anteeksiantoperuste, jossa toimija on ilmeisen anteeksiannettavalla tavalla erehtynyt pitämään tekoaan sallittuna, vaikka se on kielletty. Kieltoerehdykseksi katsotaan myös tilanne, jossa toimija on tutustunut lainsäädäntöön, mutta erehtynyt tekonsa rangaistavuudesta. Säännöksen soveltamisala on tarkoituksella erittäin kapea, sillä jokaisen toimijan edellytetään tuntevan omaa toimintaansa koskeva lainsäädäntö. Tämä velvollisuus kattaa myös sellaisen erityislainsäädännön, joka on arkipäiväiseen kokemukseen perustuvan pohdinnan ulkopuolella.[1]
On hyvä korostaa ettei erehdys ole sama asia kuin tietämättömyys. Ignorantia iuris nocet -maksiimin mukaisesti tietämättömyys lainsäädännöstä koituu tekijän vahingoksi eikä siis vähennä teon rangaistavuutta. Tämä on välttämätöntä, sillä muutenhan henkilön kannattaisi pysytellä kokonaan lainsäädännöstä tietämättömänä.[2]
Säädös Suomen rikoslaissa[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kieltoerehdyksestä säädetään Suomessa rikoslain 4 luvun 2 pykälässä[3]:
»Jos tekijä erehtyy pitämään tekoaan sallittuna, hän on rangaistusvastuusta vapaa, jos erehtymistä on pidettävä ilmeisen anteeksiannettavana seuraavien seikkojen vuoksi:
- lain puutteellinen tai virheellinen julkistaminen;
- lain sisällön erityinen vaikeaselkoisuus;
- viranomaisen virheellinen neuvo; tai
- muu näihin rinnastettava seikka.»
Kuten pykälästä käy ilmi, kieltoerehdykseen voi vedota vain, jos toimija on pyrkinyt ottamaan lain sisällöstä selvää. Kaikki lain kirjaimen mukaiset perusteethan liittyvät vaikeuteen saada tietoa lain sisällöstä.[1] Säädös on varsin uusi, sillä se otettiin nykymuodossaan lakiin vasta vuonna 2004 voimaantulleen rikoslain uudistuksen yhteydessä. Nykyaikainen yhteiskunta vaatii niin monimutkaisia oikeusnormeja, ettei ignorantia iuris nocet ole enää kaikissa tilanteissa kohtuullinen vaatimus.[2]
Milloin kieltoerehdys tulee kyseeseen?[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lain puutteellinen tai virheellinen julkistaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Käytännössä tämä koskee vain säädöskokoelmassa tai Suomen Laki -kirjassa julkaistua (tai julkaisematta jäänyttä) lainsäädäntöä. Jos joku muu taho esittää laista virheellisen tai puutteellisen sisällön, se ei riitä anteeksiantoperusteeksi, vaikka joskus momentin neljäs kohta voikin tulla sovellettavaksi[1]. Tieto lain sisällöstä tulee hankkia ensisijaisesti virallisista lähteistä.[2] ”Laki” ymmärretään tässä laajassa mielessä ja termillä tarkoitetaan nyt varsinaisen lain lisäksi myös muita sitovia oikeusnormeja, kuten valtioneuvoston asetuksia ja valtion virastojen päätöksiä. Annetun tiedon täytyy myös olla olennaisesti väärä eli sellainen, joka tekee erehtymisen ymmärrettäväksi.[1].
Virheelliset tai puutteelliset kyltit voivat joissakin tilanteissa käydä vastuuvapauden perusteiksi. Kieltoerehdykseksi sopiva tilanne voisi olla esimerkiksi puiden katveeseen piiloon jäänyt liikennemerkki, jota autoilija ei huomaa, ja siksi hänellä on virheellinen käsitys vallitsevasta nopeusrajoituksesta.[2] (Jos liikennemerkki sen sijaan puuttuu kokonaan, teko ei täytä mitään rikostunnusmerkkiä.[1])
Lain sisällön erityinen vaikeaselkoisuus[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kaikki lakiteksti on aina tulkinnanvaraista.lähde? Tässä tarkoitettu erityinen vaikeaselkoisuus tarkoittaa vaikeutta lainsäädäntöön laajalti perehtyneen asiantuntijan kannalta, ei maallikon itse tekemää tulkintaa. Maallikon tulee ensisijaisesti turvautua asiantuntijan apuun[1]. Jokaisen tulee lähtökohtaisesti ottaa selvää oman alansa erityisistä määräyksistä ja sääntelystä, myös mutkikkaissa ja tulkinnanvaraisissa tapauksissa. Tämä vaatimus sisältää perehtymisen itse lakitekstin lisäksi myös oikeuskäytäntöön ja lain esitöihin.[2] Korkeimman oikeuden päätösten muodostaman linjan mukaan myös yksittäiseltä kansalaiselta voidaan edellyttää varsin korkeatasoista perehtymistä oikeuslähteisiin[1]. Hyvänä esimerkkinä tästä on lääkerikokseen liittyvä päätös KKO 2015:66, jossa lääkkeeksi luokitellun valmisteen maahantuoja oli perustanut käsityksensä maahantuonnin luvallisuudesta tapaan, jolla valmistetta yleisesti käsiteltiin mediassa huomioimatta lääkelaissa asetettua rajaa vaikuttavan aineen pitoisuudelle[1].
Viranomaisen virheellinen neuvo[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tämä on käytännössä merkittävin kieltoerehdyksen peruste.lähde? Toimija on hakenut viranomaiselta neuvoa, joka osoittautuu virheelliseksi tai puutteelliseksi. Edellytys on, että kyseisen viranomaisen toimivalta ja asiantuntemus ulottuu kyseiselle alueelle.[1] Tämä peruste koskee ainoastaan viranomaisen antamaa neuvoa. Erilaisten oikeudellisten asiantuntijoiden antamat virheelliset neuvot eivät yleensä vapauta rangaistusvastuusta, kuten nähdään esimerkiksi Korkeimman oikeuden päätöksestä KKO 2000:113, jossa tekijä sai moitteita epäpätevän neuvonantajan valinnasta.[1]
Yksityisen tahon antama virheellinen neuvo voisi ehkä olla anteeksiantoperuste jos sopivaa viranomaista ei ole ollut saatavilla, neuvon antanutta on perusteltua pitää asiantuntijana, ja jos neuvo itsessään on vaikuttanut järkevältä.[1]
Muu näihin rinnastettava seikka[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tekijä voi tulkinnallisesti epäselvässä tilanteessa vapautua vastuusta, jos hän on vilpittömästi yrittänyt ottaa selvää lain sisällöstä eikä ulkopuolista asiantuntija-apua ole kohtuudella ollut tarjolla[2]. Kynnys tähän on oltava korkea. Lain esitöissä erityisesti mainitaan, etteivät esimerkiksi kulttuuriset erot riitä anteeksiantoon, vaan maahantulija on velvollinen ottamaan selvää omaa toimintaansa koskevasta lainsäädännöstä samoin ehdoin kuin kaikki muutkin[1][2].
Huomattakoon erityisesti, että esimiehen antaman käskyn seurauksena tehty rikos on anteeksiannettava ainoastaan sotilasrikosasioissa (RL 45:26b). Esimiehen antama käsky ei ole anteeksiantoperuste yritystoiminnassa eikä edes siviilivirkamiehillä kuten poliisilla. Virkavastuun vuoksi virkamiehillä se voi silti joskus olla rangaistusta lieventävä seikka.[1]
Soveltaminen[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Vuonna 2004 voimaan tulleen rikosoikeuden uudistamisen jälkeen sellaiset Korkeimman oikeuden ratkaisut, joissa kieltoerehdyksen mahdollisuus on otettu vakavasti, liittyvät sellaisiin tavanomaisesta elämästä kaukana oleviin oikeusnormeihin, joita ei ole muotoiltu rikoslaissa kovin täsmällisesti. Tämä on linjassa sen ajatuksen kanssa, että velvollisuus ottaa lainsäädännöstä selvää on varsin ankara.[1]
Katso myös[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n Heli Korkka-Knuts, Dan Helenius & Dan Frände: Yleinen rikosoikeus. Helsinki: Edilex Libri & Edita Publishing oy, 2020. ISBN 978-951-37-7852-1. s. 295–302
- ↑ a b c d e f g Hallituksen esitys Eduskunnalle rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi HE 44/2002 vp s. 100–101, 105–108, 110–111
- ↑ Rikoslaki 4 luku 2 § (Arkistoitu – Internet Archive) Finlex