Hajuheinä
| Hajuheinä | |
|---|---|
 |
|
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Kasvit Plantae |
| Alakunta: | Putkilokasvit Tracheobionta |
| Kaari: | Siemenkasvit Spermatophyta |
| Alakaari: | Koppisiemeniset Magnoliophytina |
| Luokka: | Yksisirkkaiset Liliopsida |
| Lahko: | Poales |
| Heimo: | Heinäkasvit Poaceae |
| Suku: | Hajuheinät Cinna |
| Laji: | latifolia |
| Kaksiosainen nimi | |
| Katso myös | |
Hajuheinä eli taigahajuheinä (Cinna latifolia) on monivuotinen lehdoissa tavattava heinäkasvi. Suomessa laji on rauhoitettu ja uhanalaisuudeltaan silmälläpidettävä (NT).[1] Hajuheinä kuuluu Euroopan neuvoston uhanalaisten kasvien luetteloon.[2]
Ulkonäkö ja koko[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Monivuotinen hajuheinä kasvaa lähes metrin korkuiseksi. Se on lyhytrönsyinen ja kalju. Lehden tupet ovat avoimia. Karheat lehdet ovat pitkäkärkisiä, kapeatyvisiä, 10–22 senttimetriä pitkiä ja 1–1,5 cm leveitä. Röyhy on 12–20 cm pitkä ja sen haarat ovat siirottavia tai nuokkuvia. Tähkylät ovat 3 mm pitkiä, yksikukkaisia ja teräväselkäisiä. Kaleet ovat tähkylän pituisia ja tasasoukkia. Ulkohelve on vihreä ja siinä on hyvin lyhyt, kaleiden peittoon jäävä vihne. Hajuheinä kukkii heinäkuussa.[3] Nimensä kasvi on saanut siitä, että sen kuivat versot tuoksuvat kumariinilta.[4]
Levinneisyys[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Euroopassa hajuheinää kasvaa harvinaisena Norjassa, Ruotsissa, Baltian maissa ja Venäjällä, josta levinneisyysalue jatkuu katkonaisena Kaukasukselle ja Siperiaan aina Japaniin saakka. Yleisempi laji on Pohjois-Amerikassa, jossa sitä tavataan Alaskassa, Kanadassa ja Yhdysvaltain pohjois-ja keskiosissa.[5] Suomessa hajuheinää tavataan etenkin Hämeestä, Keski-Suomesta ja Savosta, muualta maasta on vain hajanaisia havaintoja. Kasvupaikkoja tunnetaan Suomesta alle 150. Hajuheinä lienee levinnyt Suomeen myöhäisjääkaudella.[2]
Elinympäristö[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Hajuheinää tavataan useimmiten paikoissa, joissa vallitsee viileä ja tasaisen kostea pienilmasto. Tällaisia paikkoja ovat muun muassa puronvarsilehdot, louhikot ja kivikkoiset lehdot.[3][4]
Lähteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Raatikainen, Mikko: Hajuheinä. Teoksessa Uhanalaiset kasvimme. Toim. Ryttäri, Terhi & Kettunen, Taina. Suomen ympäristökeskus, Helsinki 1997, s. 122.
- Retkeilykasvio. Toim. Hämet-Ahti, Leena & Suominen, Juha & Ulvinen, Tauno & Uotila, Pertti. Luonnontieteellinen keskusmuseo, Kasvimuseo, Helsinki 1998.
- Uusitalo, Anna: Kylien kaunokit, soiden sarat. Keski-Suomen uhanalaiset kasvit. Keski-Suomen ympäristökeskus, Jyväskylä 2007.
Viitteet[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Aiheesta muualla[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Kasviatlas 2022: Hajuheinän (Cinna latifolia) levinneisyys Suomessa.
- Pinkka – Lajintuntemuksen oppimisympäristö: Hajuheinä (Cinna latifolia)
| ||||||||||