Neuvostoliitto
| Союз Советских Социалистических Республик Sojuz Sovetskih Sotsialistitšeskih Respublik | |||||
|---|---|---|---|---|---|
| |||||
| Motto: Пролетарии всех стран, соединяйтесь! Kaikkien maiden työläiset, liittykää yhteen! | |||||
| |||||
| Valtiomuoto | liittovaltio | ||||
| Viralliset kielet | Virallista kieltä ei ollut, mutta käytännössä se oli venäjä | ||||
| Pääkaupunki | Moskova | ||||
| Pinta-ala – yhteensä – vettä |
Sijalla 1 ennen hajoamista 22 402 200 km² ? | ||||
| Väkiluku (1991) – yhteensä – väestötiheys |
Sijalla 3 ennen hajoamista 293 047 571 13,8 / km² | ||||
| Valuutta | Rupla (RUB)
| ||||
| Aikavyöhyke | UTC+2...+13 | ||||
| Itsenäisyys – julistautui – tunnustettu – hajoaminen |
30. joulukuuta 1922 24. helmikuuta 1924 (Yhdistynyt kuningaskunta) 26. joulukuuta 1991 | ||||
| Kansallislaulu | Kansainvälinen (1922–1944) Neuvostoliiton hymni (1944–1991) | ||||
| Internet-verkkotunnus | .su
| ||||
| Kansainvälinen suuntanumero |
+7
| ||||
Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto (ven. Союз Советских Социалистических Республик) oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (bolševikkien) hallitsema valtio, joka oli olemassa vuosina 1922–1991. Hajoamisensa aikaan 1991 Neuvostoliitto oli pinta-alaltaan maailman suurin valtio (22,4 miljoonaa neliökilometriä) ja väkiluvultaan kolmanneksi suurin (noin 300 miljoonaa asukasta).
Pääkaupunki oli Moskova. Neuvostoliiton neuvostotasavaltojen määrä vaihteli sen historian aikana. Purkautuessaan Neuvostoliiton muodostivat viisitoista sosialistista neuvostotasavaltaa, jotka julistautuivat itsenäisiksi muodostaen yhteistyöelimekseen IVY, itsenäisten valtioiden yhteisön hoitamaan Neuvostoliitolle kuuluneita yhteisiä asioitaan. Neuvostoliiton kansainvälisoikeudelliseksi seuraajavaltioksi tuli suurin neuvostotasavalloista, Venäjän sosialistinen federatiivinen neuvostotasavalta, joka muuttui Venäjän federaatioksi, liittotasavallaksi, vuoden 1993 perustuslailla, mikä äänestettiin voimaan kansanäänestyksessä yksinkertaisella enemmistöllä.
Neuvostoliiton osista Ukrainan ja Valko-Venäjän sosialistiset neuvostotasavallat kuuluivat myös YK:iin. Näistä poiketen oli kolmas YK:n jäsen, Neuvostoliitto, lisäksi myös YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen.
Historia
- Pääartikkeli: Neuvostoliiton historia
Alkuvaiheet
Sosiaaliset levottomuudet, kyllästyneisyys autoritaariseen keisarin hallintoon, ensimmäisen maailmansodan aiheuttama taisteluväsymys ja jo pitkään kytenyt vallankumouksellisuus johti viimein 1917 Keisarillisen Venäjän luhistumiseen. Duuman johtama väliaikaishallitus kaatui vuoden sisällä bolševistisen puolueen ottaessa hallitsevan aseman johtajansa Vladimir Iljitš Leninin johdolla ns. lokakuun vallankumouksessa. Lokakuun vallankumouksen yhteydessä Venäjällä syttyi sisällissota punaisten ja valkoisten välille. Venäjän hajotessa lisäksi niin erillisiksi sotilashallitusten johtamiksi valkoisiksi armeijoiksi jakautuneet valkoiset ja heidän tapaansa Venäjän yhtenäisyydestä periaatteessa kiinni pitävät punaiset taistelivat lisäksi vielä itsenäistymään pyrkivien Venäjän keisarikunnan entisten osien kansallismielisiä vastaan. Samassa rytäkässä Venäjästä irtosi useita pieniä valtioita, mm. Suomi ja Puola Punaiset voittivat sisällissodan minkä jälkeen olot rauhoittuivat niin paljon, että Neuvosto-Venäjästä oli mahdollista perustaa vuoden 1922 perustuslailla Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto.
Venäjä, Ukraina, Valko-Venäjä ja Transkaukasian neuvostotasavallat yhdistyivät 30. joulukuuta 1922 Neuvostoliitoksi, josta tuli maailman ensimmäinen kommunismiin pyrkivä sosialistinen valtio. Samana vuonna valmistui myös Stalinin hoviohjaaja Sergei Eisensteinin ohjaama, Neuvostoliiton kansalliselokuva, tositapahtumiin perustuva Panssarilaiva Potemkin. Elokuvalla oli suuri merkitys osittain lukutaidottomassa maassa. Sisällissodan aikaisen sotakommunismin jälkeen hallitus alkoi sallia yksityisyritteliäisyyttä kansallistetun teollisuuden rinnalla. Satojen takavarikointi maaseuduilla korvattiin verolla. Teollisuustuotannon kehittymättömyys johti kuitenkin vakavaan inflaatioon ja markkinaspekulointiin, josta seurasi ruuan puutetta kaupungeissa. Alkuaikoinaan Neuvostoliitto oli sotilaallisesti huomattavasti keisarikuntaa heikompi ja pyrki välttämään konflikteja. Neuvostoliiton sotilaallinen ja taloudellinen kasvu alkoi 1930-luvulla Stalinin hallinnon aikana.
Leninin kuoleman jälkeen 1924 puolueessa käytiin valtataistelu Lev Trotskin, Nikolai Buharinin ja Josif Stalinin välillä. Trotskin vasemmisto-opposition kanta oli internationalistisempi ja tähtäsi jatkuvan vallankumouksen periaatteen mukaisesti keskeytymättömään vallankumousten sarjaan muissa maissa, kun taas Stalin oli valmiimpi etenemään Buharinin "Sosialismia yhdessä maassa" -periaatteen mukaan, mikä sisälsi käytännössä stalinistisen raskaan teollistamisohjelman sekä sen rahoittamiseksi maatalouden kollektivisoinnin sovhooseiksi ja kolhooseiksi.
Stalinin kausi
Stalinin johdolla teollisesti kehittämätöntä Neuvostoliittoa lähdettiin modernisoimaan stalinismin kautta. Vaurastunut talonpoikaluokka, kulakit saivat kokea vainon. Taloudessa markkinat korvattiin keskusjohtoisella kansantalouden viisivuotissuunnittelulla. Stalin kehitti myös sotilaallista voimaa; -30 -luvulla Neuvostoliitosta tuli sotilaallisesti yksi maailman voimakkaimmista maista.
Stalin voimisti Neuvostoliiton totalitarismia voimistamalla valtiollista poliisia (GPU, OGPU ja NKVD). 1930-luvulla Stalin toteutti puhdistukset, joissa lähes koko entinen johtajakaarti syrjäytettiin ja teloitettiin. Jopa kymmeniä miljoonia ihmisiä lähetettiin vankileirien saaristoon (GULAG), likvidoitiin tai yksinkertaisesti katosi. Huolimatta tästä, Neuvostoliitto kehittyi sotaa edeltävinä vuosina voimakkaaksi teollisuusmahdiksi.
Neuvostoliitto soti toisessa maailmansodassa pääasiassa Hitlerin johtamaa natsi-Saksaa vastaan. Neuvostoliitto kävi toisen maailmansodan aikana useita sotia Saksaa ja sen liittolaisia vastaan. Sotavuosien aikana Neuvostoliitto kehittyi sotilaallisesti maailman vahvimmaksi valtioksi ja vuonna 1945 toinen maailmansota päättyi Saksan häviöön ja Neuvostoliiton voittoon.
Toisen maailmansodan aikana Neuvostoliitto kävi sotaa myös Suomea vastaan, samoin Japania. Sodan tuloksena Neuvostoliitto sai alueita Puolalta ja Suomelta, liitti itseensä Baltian maat ja sai etupiiriinsä itä-Euroopan. Sodan hävinnyt Saksa jaettiin neljään miehitysvyöhykkeeseen, joista yksi kuului Neuvostoliitolle, muut länsiliittoutuneille. Alkuperäinen suunnitelma hallita Saksaa yhdessä romuttui vuosina 1946–1947, kun idän ja lännen välit kiristyivät.
Kylmä sota
- Pääartikkeli: Kylmä sota
Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto ja Yhdysvallat kamppailivat hegemonia-asemasta kylmän sodan aikana. Taistelua käytiin useiden ns. proxy-sotien välityksellä, eli osapuolten kanssa liittoutuneet tahot kävivät sotaa keskenään, suurvaltojen tukiessa kumpikin omaa leiriään. Suoraa sotaa ei kuitenkaan koskaan käyty, johtuen mahdollisesti molempien kookkaista ydinasereserveistä.
Tilanteessa olivat myös vastakkain kaksi ideologista maailmaa. Länsi näki idän epädemokraattisena, autoritaarisena kommunistidiktatuurina ja itä vastaavasti lännen porvarillisina imperialisteina ja riistäjinä. Kummassakin tapauksessa yleisessä mielipiteessä valtiokoneiston propaganda teki ideologioista - kommunismista ja kapitalismista - voimakkaan pejoratiivisia, tunnepitoisia ja katkaisi niiden yhteydet todellisiin poliittisiin ja taloudellisiin teorioihin.
Kylmän sodan aikana kumpikin supervalta pyrki liittämään etupiiriinsä uusia valtioita. Keskeisin Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton kilpailun aihe oli kuitenkin sotilaallinen voima ja etenkin ydinaseet nousivat tässä keskeiseksi. Tähän liittyi läheisesti ydinenergian kehittäminen ydinasemateriaalin tuottamiseksi ja sotilaallisen rakettitekniikan kehitys ns. ydinohjukset. 50-luvulta kylmän sodan loppuun kahden suurvallan välillä vallitsi ns. kauhun tasapaino, jossa kumpikin osapuoli kykeni tarvittaessa aiheuttamaan niin suuren tuhon toiselle puolelle, että ydinaggressio olisi ollut käytännössä itsemurha. Ydinsodan vaaran takia osapuolet eivät koskaan ajautuneet suoraan sotilaalliseen konfliktiin, vaan ratkoivat erimielisyyksiään proxy-sodissa. Täten ydinaseiden katsottiin turvanneen pitkän, mutta jäätävän rauhanjakson.
Neuvostoliiton loppu
1980-luvun alussa iäkkäät puoluejohtajat vaihtuivat toinen toisensa jälkeen. Leonid Brežneviä seurasivat Juri Andropov ja Konstantin Tšernenko. Maaliskuussa 1985 Mihail Gorbatšovista tuli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri, mikä oli maan merkittävin tehtävä, koska maata johti käytännössä puolueen poliittinen toimikunta, politbyro. Kun Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan vuonna 1986 esitti hyvin suuren, yli 320 miljardin dollarin puolustusbudjetin, jolla USA pyrki luomaan ydinaseiden torjuntajärjestelmän ja saamaan sotilaallisesti etulyöntiaseman Neuvostoliittoon nähden. Tämä heilautti kylmän sodan tasapainoa.
Samanaikaisesti Gorbatšov aloitti uudistuspolitiikan, joka tuli tunnetuksi nimillä "perestroika" (uudistuspolitiikka) ja "glasnost" (avoimuus). Neuvostoliiton poliittinen ilmapiiri vapautui ja talouselämän Brežnevin kaudella harjoitettua tiukkaa talouden suunnitelmallisuutta höllennettiin. Sen sijaan, että uudistukset olisivat parantaneet romahduspisteeseen asti rasitettua tilannetta, ne vain lisäsivät järjestelmän epävakautta. Vanhoilliset ja uudistusmieliset piirit ottivat rajusti yhteen, ja ääripäiden välillä tasapainoillut Gorbatšov joutui vaikeuksiin yrittäessään hallita liikkeellelaittamaansa prosessia. Vuonna 1988 Gorbatšov julisti Neuvostoliiton hylkäävän Brežnevin opin, ja sallivan demokraattiset uudistukset Itä-Euroopassa. Näiden tarkoituksena oli vahvistaa Neuvostoliittoa, joka oli alkanut uhkaavasti natista liitoksistaan, mutta valtion rahkeet eivät kestäneet uudistuksia. Tämä johti sarjaan vallanvaihdoksia Euroopassa 1989 alkaen ja kommunismin romahtamiseen. Romaniaa lukuun ottamatta vallanvaihdokset olivat rauhanomaisia, ja kylmä sota Yhdysvaltain ja Neuvostoliiton välillä päättyi. Gorbatšov sai Nobelin rauhapalkinnon 1990.
Monet Venäjän köyhälistöön kuuluvista toivovat uuden Neuvostoliiton perustamista ja sosialismin paluuta. Neuvostoliitto on myös edelleen ajankohtainen puheenaihe maailmanpolitiikassa, vaikkei valtiota ole ollut olemassa enää lähes 15 vuoteen. Myös kommunismissa Neuvostoliitto on edelleen vahvasti esillä.
Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen maailman sosialismi on heikentynyt; ennen Neuvostoliiton hajoamista, vuonna 1989 Berliinin muuri purettiin ja vuonna 1990 Saksan demokraattinen tasavalta liitettiin Saksan liittotasavaltaan. Jugoslavia hajosi vuonna 1991. Nykyisin maailman merkittävin sosialistinen valtio on Kiinan kansantasavalta. Muita tunnettuja sosialistisia valtioita ovat muun muassa Korean demokraattinen kansantasavalta, Kuuba ja Vietnam.
Politiikka
Neuvostoliitto oli sosialistinen liittovaltio, jossa ylin valta oli Neuvostoliiton kommunistisella puolueella (NKP), joka oli perustettu vuonna 1922 Neuvostoliiton perustamisen yhteydessä. 1980-luvun lopulla Mihail Gorbatšovin hallituskaudella NKP:n valta pieneni ja maa alkoi siirtymään kohti monipuoluejärjestelmää, jollaista ei kuitenkaan koskaan luotu. Valtansa menettänyt NKP lakkautettiin 24. elokuuta 1991. Samana päivänä Venäjä ja Ukraina itsenäistyivät. Neuvostoliitto jatkoi olemassaoloaan muodollisesti muutamien kuukausien ajan. Virallisesti Neuvostoliitto lakkasi olemasta 26. joulukuuta, vaikkei tuolloin Neuvostoliitolla ollut enää ainuttakaan jäsenmaata.
Neuvostoliiton ylin valta oli NKP:n päämiehellä, eli keskuskomitean pääsihteerillä, josta käytettiin yleisesti nimitystä Neuvostoliiton johtaja.
Neuvostoliitossa oli myös virallisen valtionpäämiehen asema, jonka valtaoikeudet olivat NKP:n keskuskomitean pääsihteerin oikeuksia pienemmät. Valtionpäämieheksi nimitettiin 1917–1938 neuvostokongressin toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtajaa, vuodesta 1938 korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtajaa. Varsinainen presidentin virka otettiin Neuvostoliitossa käyttöön vasta toukokuussa 1989, jolloin Neuvostoliiton johtajan ja valtionpäämiehen virat yhdistettiin yhtenäiseksi presidentin viraksi.
Neuvostoliiton hallitusta johti ministerineuvoston puheenjohtaja, joka valittiin puolueen sisäisellä äänestyksellä. Neuvostoliiton historian aikana pääministerit vaihtuivat usein, eikä heillä ollut merkittävästi poliittista valtaa.
Varsovan liitto
- Pääartikkeli: Varsovan liitto
Varsovan liitto perustettiin vuonna 1955 Neuvostoliiton johdolla NATOn vastaiseksi sotilasliitoksi. Liittosopimuksen allekirjoittivat Albania, Bulgaria, Itä-Saksa, Neuvostoliitto, Puola, Romania, Tšekkoslovakia ja Unkari. Jugoslaviaa lukuun ottamatta kaikki itäblokin maat olivat osallisina. Sotilasliiton jäsenet sitoutuivat tarvittaessa puolustamaan toisiaan, jos yksi tai useampi jäsenvaltio joutui hyökkäyksen kohteeksi. Varsovan liittoa johdettiin Moskovasta ja sitä tukemassa olivat osallistujamaissa olleet neuvostojoukot. Nämä joukot olivat olleet maissa jo toisen maailmansodan päättymisestä asti miehitysjoukkoina. Neuvostoliitto huolehti myös jäsenmaiden armeijoiden varustamisesta.
Vuonna 1956 Unkari yritti julistautua irti liittosopimuksesta Unkarin kansannousun yhteydessä, mutta neuvostojoukot miehittivät maan, kukistivat kansannousun ja pakottivat Unkarin pysymään sotilasliiton jäsenenä. Vuonna 1968 Varsovan liiton joukot tukahduttivat Tšekkoslovakiassa syntyneen demokratisoitumisprosessin (Prahan kevät) lähettämällä miehitysjoukkoja. Tšekkoslovakian miehitys sai Albanian vetäytymään Varsovan liiton jäsenyydestä. Vuonna 1989 kommunististen hallintojen sortuessa Itä-Euroopassa sotilasliiton merkitys väheni muodolliseksi, kunnes viimein kesäkuussa 1991 organisaatio lakkautettiin virallisesti. Neuvostoliitto hajosi saman vuoden aikana.
SEV
- Pääartikkeli: SEV
SEV oli vuosina 1949–1991 olemassa ollut kommunististen valtioiden talousyhteisö, joka oli itäinen vastine Euroopan talousyhteisölle. SEV:iin kuului aikanaan suurin osa maailman kommunistisista valtioista.
Yleisesti SEV:tä pidettiin melko heikkona talousliittona, eikä sen toimivuus ollut lähellekään Euroopan talousyhteisön tasoa. SEV-maiden yhteistyö ei onnistunut kovinkaan hyvin, pääasiassa siksi, että SEV-maiden talous oli EY-maiden talouteen verrattuna varsin pieni. SEV lopetettiin kylmän sodan loputtua ja kommunismin sorruttua Euroopassa 1990-luvun alussa.
Käytännössä SEV oli lähinnä Neuvostoliiton vastaveto Marshall-avulle. 1950-luvulla SEV:n piirissä aiottiin sopia yhteisestä työnjaosta, mutta yritys ei onnistunut.
Propaganda
- Pääartikkeli: Propaganda: Neuvostoliitto
Neuvostoliiton propaganda oli erityisen voimakasta jo ennen toista maailmansotaa ja sodan aikana. Propagandaa käytettiin runsaasti myös kylmän sodan aikaan. Tehokkaan propagandan mahdollisti muun muassa maan epädemokraattisuus ja tiedonvälityksen keskittyneisyys. Tiedotusvälineiden vapaus puuttui. Valtion suoraan hallinnoimien tai tarkasti valvomien tiedotusvälineiden lisäksi ei ollut olemassa luvallisia vaihtoehtoisia tiedotuskanavia, kuten lännessä. Ylhäältä tulevan tiedon kyseenalaistaminen oli jopa rikollista. Neuvostoliiton propagandassa länsimaat ja demokratiat leimattiin usein fasistisiksi, sotaa lietsoviksi ja ei-demokraattisiksi.
Länsimaiden ihmisten valtaosan kerrottiin elävän köyhyydessä ja kurjuudessa. Toisen maailmansodan aikaansaamaa maailmanlaajuista natsismin ja fasismin pelkoa hyödynnettiin sekä väittämällä länsimaiden muistuttavan fasistisia järjestelmiä, että väittämällä Neuvostoliittoa kaiken sen vastakohdaksi, mitä natsit ja fasistit olivat edustaneet- eri kansojen tasa-arvoiseksi ja rauhanomaiseksi kodiksi. Tämä propaganda vaikutti myös lännessä moniin vasemmistotahoihin, jotka usein uskoivat ainakin osittain väitteet Neuvostoliitosta onnelana ja pitivät länttä turmeltuneena.
Länsivastainen propaganda suuntautui lähinnä Itä-Euroopan maihin ja omaan kansaan. Länteen tuotettiin propagandaa, jossa Neuvostoliitto esiteltiin onnelaksi ja kehityksen huipuksi, jossa ihmisoikeudet, tasa-arvo ja elintaso olivat maailman parhaat.
Maantiede
Neuvostoliitto oli koko historiansa ajan pinta-alaltaan maailman suurin valtio. Neuvostoliiton alue käsitti Euroopan ja Aasian alueita. Neuvostoliiton läntinen osa kuului Itä-Eurooppaan, mutta kolme neljäsosaa Neuvostoliiton alueista sijaitsivat Aasiassa. Kaikkiaan Neuvostoliittoon kuului noin kuudesosa koko maailman pinta-alasta, tarkalleen 22 400 000 neliökilometriä. Neuvostoliitossa oli kaikkiaan 11 aikavyöhykettä. Suurimmat asuinalueet olivat keskittyneet pääasiassa Eurooppaan, mutta myös lounais-Aasiaan. Harvin asutus oli Siperiassa ja muualla Koillis- ja Pohjois-Neuvostoliitossa.
Neuvostoliiton pohjoisin alue oli Tšejuskinin niemi, jonka pohjoisin kohta oli 77° 45´ pohjoista leveyttä. Jos saaret lasketaan mukaan, pohjoisin kolkka oli Fligellin niemellä Rudolfin saarella (81° 50´ pohjoista leveyttä). Eteläisin kärki löytyi Turkmenian sosialistisesta neuvostotasavallasta, Tšilduhterin kylästä Kuškan läheltä. Itäisin paikka oli Ratmanovin saarella Beringin salmessa (169° 02´ läntistä pituutta) ja läntisin paikka Gdanskin lahdella Itämerellä (16° 08´ itäistä pituutta). Pohjoisimmalla ja eteläisimmällä pisteellä oli etäisyyttä liki 5 000 kilometriä, ja itäisimmän ja läntisimmän pisteen välillä oli etäisyyttä melkein 10 000 kilometriä.
Neuvostoliitolla oli yhteensä 12 rajanaapuria. Ne olivat Afganistan, Iran, Kiinan kansantasavalta, Korean demokraattinen kansantasavalta, Mongolia, Norja, Puola, Romania, Suomi, Tšekkoslovakia, Turkki ja Unkari. Rajojen pituus oli kaikkiaan yli 60 000 kilometriä. 3/4 rajoista oli yhteisiä tuonaikaisten sosialististen valtioiden kanssa. Merirajoja oli 13 meren rannalla, jotka kuuluivat Pohjoiseen jäämereen, Atlantin valtamereen ja Tyyneen valtamereen. 2/3 Neuvostoliiton rajoista oli merirajaa.
Neuvostoliitto ulottui kolmelle ilmastovyöhykkeelle, kylmälle-, lauhkealle- ja subtrooppiselle vyöhykkeelle. Kylmimmät lämpötilat talvella olivat tavallisesti alle -30C° ja lämpimimmät kesäisin yli +30C°. Kylmimmät lämpötilat mitattiin siperian pohjoisosissa, joissa kylmyysennätys oli jopa -70C°. Lämpimimmät alueet olivat Uzbekistanissa, jossa lämpötilat olivat yli +50C°.
Laajentuminen
Alkuperäinen Neuvostoliitto käsitti Venäjän, Ukrainan ja Transkaukasian neuvostotasavallat. Myöhemin Venäjän SFNT:stä irrotettiin Kazakstanin ja Kirgiisien autonomiset neuvostotasavallat, joista tuli omia tasavaltojansa Neuvostoliiton sisällä. Vuonna 1925 Neuvostoliittoon liittyivät rauhanomaisesti Turkmenistan ja Uzkebistan, josta vuonna 1929 erotettiin Tadžikistan. Vuonna 1936 Transkaukasia jaettiin Armenian, Azerbaidžanin ja Gruusian tasavaltojen kesken. Vuonna 1940 perustettiin Itä-Karjalaan Karjalais-Suomalainen SNT, johon liitettiin Suomelta talvisodassa valloitetut alueet. Se oli alkuun oma osavaltionsa, mutta liitettiin 1956 Venäjän SFNT:aan ja alennettiin Karjalan autonomiseksi sosialistiseksi neuvostotasavallaksi.
Neuvostoliitto laajentui etenkin 1940-luvulla Stalinin hallintokauden aikana. Vuonna 1940 Neuvostoliittoon liitettiin miehitetyt Baltian maat Viro, Latvia ja Liettua. Samoihin aikoihin Neuvostoliitto miehitti muun muassa alueita Suomelta ja Japanilta, Kaliningradin alueen Saksalta sekä Moldavian ja Länsi-Ukrainan alueet Romanialta ja liitti nämä maahansa toisen maailmansodan loputtua.
Neuvostoliiton valtion rajat pysyivät samoina aina 1990-luvulle saakka, jolloin Neuvostoliitto alkoi hajota. Neuvostoliiton hajoaminen alkoi vuonna 1990, jolloin osa neuvostotasavalloista itsenäistyi. Vuoden 1991 aikana suurin osa neuvostotasavalloista erosi liitosta ja muodosti omat itsenäiset valtionsa. Loputkin neuvostotasavallat itsenäistyivät joulukuussa 1991, jolloin Neuvostoliitto lakkasi virallisesti olemasta.
Suurimpia kaupunkeja
Hallinnollinen jako
Neuvostoliitto koostui 15 eri jäsenvaltiosta eli neuvostotasavallasta. Jokaisella neuvostotasavallalla oli oma kommunistinen puolue ja sisäiset hallintoelimet lukuun ottamatta suurinta neuvostotasavaltaa Venäjää, jolla ei ollut omaa hallintoa.
Valtion hallinnon keskus sijaitsi Venäjän SFNT:n pääkaupungissa Moskovassa, joka oli myös koko valtion pääkaupunki. Jokaisella neuvostotasavallalla oli oma pääkaupunkinsa, joissa sijaitsivat sisäiset hallintorakennukset.
Neuvostotasavalloilla oli osittainen itsehallinto-oikeus. Neuvostoliiton vuoden 1977 perustuslain mukaan neuvostotasavalloilla oli oikeus erota Neuvostoliitosta, mutta käytännössä tämä ei onnistunut. Lakia käytettiin kuitenkin vuonna 1991 hyväksi Neuvostoliiton hajotessa.
Osalla neuvostotasavalloista oli oma hallinnollinen jakonsa, joka koostui autonomisista neuvostotasavalloista. Eniten autonomisia neuvostotasavaltoja oli Venäjällä. Autonomiset neuvostotasavallat eivät saaneet itsenäisyyttä Neuvostoliiton hajotessa.
Armeija
.svg)
- Pääartikkeli: Puna-armeija
Neuvostoliiton armeija oli viralliselta nimeltään Työläisten ja talonpoikien punainen armeija, josta käytettiin lyhennettä Puna-armeija. Puna-armeija perustettiin 23. helmikuuta 1918 Venäjän sisällissodassa punakaartilaisten armeijaksi. Punaisten voitettua sisällissota vuonna 1921 siitä tuli vuonna 1922 perustetun Neuvostoliiton armeija.
Hallinnollisesti puna-armeija perustettiin määräyksellä kansankomissaarien neuvostossa 15. tammikuuta 1918 jo valmiiksi olemassaolevien punakaartien pohjalle. Virallinen puna-armeijan päivä, 23. helmikuuta 1918 muistuttaa ensimmäisestä joukkovärväyksestä Pietarissa ja Moskovassa ja ensimmäisistä taistelutoimista miehittävää keisarillisen Saksan armeijaa vastaan.
Punakaartien järjestäminen sotilaskurinalaiseksi armeijaksi oli tarpeen erityisesti juuri tuolloin siksi, että Saksan keisarikunta ei enää pidempään jäänyt odottamaan kansankomissaarien neuvoston päätöksiä Saksalle Brest-Litovskissa luovutettavista alueista, vaan oli lopettanut 5. joulukuuta 1917 solmitun aselevon ja lähtenyt hyökkäämään Latvian ja Viron kautta kohti Petrogradia (Pietari 1916-1924) Lev Trotskin katkaistua neuvottelut tyytyen aselepolinjaan Saksan ensin tunnustettua Ukrainan itsenäisyyden.
23. helmikuuta oli tärkeä kansallinen vapaapäivä Neuvostoliitossa, jota myöhemmin juhlittiin myös nimellä Puna-armeijan päivä. Juhlapäivä jatkaa perinnettä edelleen nimellä isänmaan puolustajien päivä. Puna-armeijan perustajana pidetään yleisesti Lev Trotskia, joka toimi sekä ulkoministeriä vastaavana ulkoasiainkansankomissaarina että puolustusministeriä vastaavaa sotakansankomissaarina vuosina 1918–1924.
Perustettaessa puna-armeija perustui vapaaehtoisuuteen, eikä se tuntenut sotilasarvoja tai joukko-osastosymboleita. Upseerit valittiin demokraattisesti. 29. toukokuuta 1918 18–40-vuotiaat miehet tehtiin kuitenkin asevelvolliseksi. Suuren luokan värväysoperaation toteuttamiseksi alueelliset kutsuntalautakuntia vastaavat sotilaskomissariaatit (военный комиссариат, военкомат; voenkomat) perustettiin, jotka toimivat tässä tehtävässä ja tällä nimellä aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti. Sotilaskomissariaatteja ei tule sekoittaa armeijan poliittisiin komissaareihin (politrukkeihin).
Jokaiseen puna-armeijan yksikköön sijoitettiin poliittinen komissaari, jolla oli valta kumota yksikön komentajien päätökset, jos ne olivat ristiriidassa kommunistisen puolueen periaatteiden kanssa. Vaikka tämä johti väistämättä komentojärjestelmässä esiintyvään tehottomuuteen, puolueen johto piti tärkeänä kontrolloida upseeristoa, joka oli sisällissodan edetessä yhä useammin muodostettu entisen keisarillisen armeijan upseereista.
Venäjän sisällissodassa 1918-1920 puna-armeija taisteli valkoisia vastavallankumouksellisia armeijoita vastaan ja sitä käytettiin myös sisäisten kapinoiden tukahduttamisiin. Sodan loppuun mennessä puna-armeijassa palveli lähes 5 miljoonaa miestä.
Ammattiupseerien toimi, joka oli hylätty "tsaristisena perintönä", palautettiin 1935. Suurten puhdistusten aikana lähes kaikki vanhemmat upseerit kuitenkin teloitettiin tai lähetettiin pakkotyöleireille potentiaalisina uhkina Stalinin vallalle.
Neuvostoliiton hyökätessä Suomeen talvisodassa puna-armeijan voimaa heikensivät suuresti kykenemättömyys sopeutua purevaan pakkaseen ja monet muut tekijät. Taisteluiden jatkuessa komennettiin rintamalle myös ukrainalaisista koottuja eteläisiä yksilöitä. Armeija oli jo aikaisemmin mekanisoitu, kuten monet muutkin eurooppalaiset armeijat siihen aikaan. Moottoriajoneuvot soveltuivat kuitenkin huonosti talvisodan taistelukenttien metsäiseen maastoon, kylmyydestä puhumattakaan ja ylivoimaisiksi luultu puna-armeija juuttui pidentyviin taisteluihin sitkeätä vastarintaa tekevien suomalaisten kanssa. Lisäksi armeija taisteli sotaa täysin väärillä taistelutaktiikoilla, joiden muuttaminen oli vaikeata jäykän komentorakenteen takia. Myös kokemuspula oli Stalinin puhdistusten takia valtava. Alkuperäinen tarkoitus oli edetä muutamassa viikossa Helsinkiin, mutta taisteluiden jumiuduttua paikalleen tavoite ei koskaan toteutunut — vaikka Suomen armeija vietiin lähelle murtumispistettä, joutui Stalin kuitenkin taipumaan rauhanneuvotteluihin ja puna-armeija koki nöyryytyksen kansainvälisen yleisön silmissä.
Kansallissosialistisen Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941, puna-armeijan vahvuus oli arviolta 1,5 miljoonaa miestä. Se oli edelleen poliittisten puhdistusten heikentämä ja joutui pahasti hyökkäyksen yllättämäksi. Ensimmäisten viikkojen aikana käytännössä koko neuvostoilmavoimat tuhottiin kentille ja satoja tuhansia neuvostosotilaita motitettiin valtaviin motteihin.
Neuvostohallitus muutti taktiikkaansa parantaakseen pakenevan puna-armeijan moraalia 1941. Neuvostopropagandassa, joka oli aikaisemmin toitottanut poliittista agendaa luokkataistelusta muutti lähestymistavakseen patrioottisten tunteiden nostamisen väestössä ottaen käyttöönsä neuvostovaltaa edeltäneen keisarillisen Venäjän historian. Sota Hitlerin Saksaa vastaan rinnastettiin Napoleonia vastaan käytyyn isänmaalliseen sotaan 1812. Propaganda teki viittauksia sellaisiin legendaarisiin venäläisiin sankareihin kuin Aleksanteri Nevski ja Mihail Kutuzov. Ortodoksisen kirkon vainoaminen lopetettiin ja papisto elvytti esimerkiksi sellaisen perinteen kuin aseiden siunaaminen ennen taistelua. Poliittisten upseerien perinne poistettiin, vaikka tosin ainoastaan hetkellisesti. Armeijaan muodostettiin tarkasti määritellyt sotilasarvot ja alettiin myöntämään esimerkiksi mitaleita ja perustettiin "ritarikuntia". Kaarti perustettiin uudelleen ja suurta sankaruutta taistelussa osoittaneet yksiköt nimettiin uudelleen kaarti-etuliitteellä — kaartinrykmentti, kaartinarmeija jne.
Suuren isänmaallisen sodan aikaan puna-armeijaan värvättiin 15–20 miljoonaa upseeria ja sotilasta, joista 7–10 miljoonaa kuoli. Puna-armeijan sotilaat, jotka joutuivat saksalaisten vangiksi teloitettiin usein suoraan kentällä tai kuljetettiin epäinhimillisiin oloihin vankileireille. Heitä myös surmattiin tuhoamisleireillä osana holokaustia. Näiden vangiksi jääneiden osa ei ollut sodan lopussa vapautuessaan kovinkaan paljon parempi, koska antautumisesta rangaistiin joko teloituksella tai passituksella vuosiksi pakkotyöhön Siperiaan.
Saksaa vallatessaan puna-armeijan sotilaat syyllistyivät myös lukemattomiin sotarikoksiin—ryöstelyyn, tuhoamiseen ja saksalaisnaisten raiskauksiin. Puna-armeijan sotilaat eivät erotelleet saksalaista sotilasta ja siviiliä . Sotarikokset johtuivat osittain sekä löyhästä kontrollista että katkeruudesta—saksalaiset olivat itse toteuttaneet samanlaisia julmuuksia Neuvostoliitossa. Puna-armeijan johto tuomitsi raakuudet puna-armeijan sotilaan arvolle sopimattomiksi tekosiksi, mutta niiden konkreettiseen estämiseen tähtäävät toimet olivat ponnettomia. On huomattava kuitenkin, etteivät kaikki sotilaat syyllistyneet näihin raakuuksiin ja useimmiten asialla olivatkin itse rintamajoukkojen sijaan selustan joukot.
Voitetun sodan jälkeen ja Berliinin sortumisen jälkeen puna-armeijaa kohtaan tunnettu kunnioitus ja sen arvovalta nousivat neuvostoyhteiskunnassa huomattavasti. Viimeinen askel muodonmuutoksessa vallankumouksellisesta asejoukosta suvereenin valtion vakinaiseksi armeijaksi tapahtui 1946, kun puna-armeija nimettiin neuvostoarmeijaksi.
Sodan jälkeen joukkoja kotiutettiin ja armeijan vahvuus vähennettiin arviolta viiteen miljoonaan. Neuvostoarmeijan yksiköt, jotka olivat vapauttaneet Itä-Euroopan maat saksalaisten vallasta jäivät maihin miehitysjoukoiksi varmistamaan neuvostovallan säilymisen. Tämä johti valtioiden muuttumiseen sosialistisen blokin jäseniksi ja käytännössä Neuvostoliiton satelliittivaltioiksi. Suurin neuvostoarmeijan vahvuus oli sijoitettuna Itä-Saksaan torjumaan NATO-joukkojen uhkaa.
Saksalaishyökkäyksen Neuvostoliiton maaperällä aiheuttamat tuhot saivat Neuvostoliiton muodostamaan kylmän sodan doktriinin, jonka tavoite oli taistella vihollisia vastaan niiden omalla maaperällä tai mahdollisesti satelliittivaltioiden puskurivyöhykkeellä. Turvatakseen tuon puskurivyöhykkeen olemassaolon neuvostojoukot kukistivat kaikki sosialisminvastaiset kansannousut DDR:ssä, Unkarissa ja Tšekkoslovakiassa 1950- ja 1960-luvuilla.
Vastakkainasettelu NATO:n kanssa kylmän sodan aikana perustui lähinnä ydinpelotteeseen. Neuvostoliitto käytti paljon resursseja armeijansa ydinaseiden kehittelyyn, etenkin ballististen ohjusten ja ydinsukellusveneiden. Konflikteja sodittiin ainoastaan ns. proxy-sotien kautta, joissa Yhdysvallat ja NL tukivat hallituksia tai kapinallisliikkeitä tarpeen mukaan.
1979 neuvostoarmeija kuitenkin puuttui suoraan sisällissotaan, joka riehui Afganistanissa. Neuvostoliiton tavoitteena oli tukea ystävällismielistä maallista hallintoa, jota uhkasivat muslimifundamentalistisissit (joihin kuului mm. Osama bin Laden). Yhdysvallat tuki näitä sissejä taloudellisesti ja sotilaallisilla varusteilla, mm. toimittamalla niille amerikkalaisia Stinger-ilmatorjuntaohjuksia, joilla oli tarkoitus taistella neuvostojoukkojen ilmaherruutta vastaan. Teknisestä ylivertaisuudestaan huolimatta neuvostoarmeija ei onnistunut saamaan maata kontrolliin ja kärsi jatkuvia tappioita sissien iskuissa ja väijytyksissä. Mihail Gorbatšov veti viimein joukot maasta 1988. Afganistanin sotaa 1980–1988 voidaan verrata Yhdysvaltain käymään sotaan Vietnamissa—molemmat olivat kylmän sodan sijaissotia ja molemmat päättyivät nöyryyttävään tappioon teknisesti alivoimaista, mutta lopulta voitokasta sissivastustajaa vastaan.
Puna-armeija hajoitettiin vuonna 1991 Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä ja sen resurssit jaettiin seuraajavaltioiden kesken. Suurin osa armeijasta, mukaan lukien enemmistö ydinohjusjoukoista liitettiin Venäjän federaation armeijaan. Itä-Eurooppaan sijoitetut joukot vedettiin takaisin vuosina 1991–1994. Venäjän federaation armeijassa säilyvät edelleen puna-armeijan perinteet, koska sen tunnuksena on edelleen punainen, viisisakarainen tähti.
Avaruusohjelma
Neuvostoliiton avaruusohjelma perustuu fyysikko ja matemaatikko Konstantin Tsiolkovskin työhön. Hän tutki ensimmäisen avaruuslennon mahdollisuutta matemaattisesti ja kokeellisesti ja kehitti rakettien ohjausmenetelmiä, nestemäisiä polttoaineita ja monivaiheisen raketin periaatteen. Valtio alkoi jo 1921 tukea rakettitutkimusta sotilastarkoituksiin. 1930-luvulla "pääsuunnittelija" Sergei Koroljov nousi tutkimusohjelman johtoon.
Koroljovin johdolla Neuvostoliitto kehitti 1950-luvulla mannertenvälisen ohjuksen, joka pystyi kantamaan ydinaseen yhdysvaltalaisiin kohteisiin. R-7-ohjus laukaistiin ensi kertaa 21. elokuuta 1957. Sekä Neuvostoliitto että Yhdysvallat ilmoittivat aikeestaan laukaista satelliitti kansainvälisen geofyysisen vuoden (1957) kunniaksi. Onnistuneen laukaisun jälkeen ensimmäinen satelliitti, yksinkertainen Sputnik 1 pantiin kokoon nopeasti ja laukaistiin 4. lokakuuta. Rakettiohjelman puitteissa rakennettiin Tiuratamin alueella Baikonurin kosmodromi.
Sputnik-1 johti kohuun sekä Neuvostoliitossa että Yhdysvalloissa sen jälkeen, kun brittiläinen lehdistö nosti sen merkittäväksi uutiseksi. Hruštšev vaati Korolevia toteuttamaan uuden lennon välittömästi. Sputnik 2 -lento 3. marraskuuta kuljetti avaruuteen yli 1000 kg aluksen mukanaan Laika-koira. Toukokuussa 1958 laukaistu Sputnik-3 painoi 1500 kg.
Luna 1–3 tutkivat Kuuta 1959. Luna 2 -luotain törmäsi suunnitelman mukaisesti Kuuhun. Sen jälkeen Luna 3 kuvasi Kuun "pimeän puolen". Tammikuussa 1966 Luna 9 pystyi tekemään ensimmäisen aluksena pehmeän laskun Kuun pinnalle.
4000 kg painavasta Zenit-vakoilusatelliitista kehitettiin miehitetty Vostok-avaruusalus. Vuonna 1960 sillä tehtiin koelentoja, joilla mm. koirilla testattiin miehitetyn lennon turvallisuutta. 12. huhtikuuta 1961 Koroljovin valitsema kosmonautti Juri Gagarin kiersi Maan 108 minuutin avaruuslennolla. German Titov kiersi maan 17 kertaa Vostok 2:lla. Hän sairastui matkalla, joka aiheutti vuoden viiveen ohjelmaan kun tiedemiehet tutkivat mahdollisuutta, ettei ihminen selviäisi pitkiä aikoja avaruudessa. Vostok 3 ja Vostok 4 toimivat yhtä aikaa avaruudessa ja lähestyivät toisiaan viiden kilometrin etäisyydelle elokuussa 1962. Koe toistettiin heinäkuussa 1963, jolloin mukana oli ensimmäinen naiskosmonautti Valentina Tereškova Vostok 6 -aluksessa.
Vuonna 1964 Korolev laajensi Vostokin kolmipaikaiseksi Voshod-alukseksi, jossa kolmen hengen miehityksellä miehistöllä ei ollut tilaa käyttää avaruuspukuja. Voshod 2 -aluksen miehistöön kuulunut Aleksei Leonov teki ensimmäisen avaruuskävelyn, joka kesti 10 minuuttia. Maaliskuussa 1966 Venera 3 oli ensimmäinen alus, joka kiersi toista planeettaa, Venusta.
R-7-ohjuksesta kehittyi 16 kantorakettiversiota, mm. Molnija ja Sojuz. Uuden sukupolven Sojuz-ohjelman avaruusaluksen suunnittelu oli alkanut jo 1962. Sojuzin ensimmäisellä miehitetyllä koelennolla 23. huhtikuuta 1967 yksin ollut Vladimir Komarov kuoli ensimmäisenä ihmisenä avaruuslennon aikana, mikä osaltaan heikensi Neuvostoliiton mahdollisuuksia kilpajuoksussa miehitettyyn kuulentoon, kuten myös Koroljovin kuolema 59-vuotiaana 1966.
Yhdysvaltain onnistumisen jälkeen Neuvostoliitto keskitty 1969 lähtien miehitettyihin avaruusasemiin. Ensimmäinen avaruusasema, Saljut 1 laukaistiin 19. huhtikuuta 1971. Miehistö vietti 23 päivää avaruudessa, mutta kuoli paluulennolla. Viimeiseksi Saljut-asemaksi jäi Saljut 7. 20. helmikuuta 1986 Neuvostoliitto laukaisi Mir-avaruusaseman perusmoduulin. Asemalla tehtiin lukuisia ennätyksiä, mm. Valeri Poljakov vietti siellä 438 vuorokautta yhtä mittaa. Asemalla vieraili yli sata ihmistä kahdestatoista maasta. Mir kestikin kauemmin kuin Neuvostoliitto ja se tuhoutui hallitusti ilmakehässä vasta 23. maaliskuuta 2001.
Vuodesta 1976 Neuvostoliitto kehitti myös Buran-nimistä avaruussukkulaa vastineeksi Yhdysvaltain ohjelmalle. Buran oli jonkin verran Yhdysvaltain sukkulaa kehittyneempi, mutta se laukaistiin vain kerran 1988 miehittämättömänä kiertoradalle Energija-raketilla.
Talous
Neuvostoliiton talous oli suunnitelmatalous, jossa toteutettiin marxilais-leninististä sosialismia. Neuvostoliiton perustuslaissa talousjärjestelmän ja koko yhteiskunnan tavoitteeksi sanottiin kommunismin eli luokattoman, sosiaalisesti tasa-arvoisen ja tuotantovälineiden yhteisomistukselle perustuvan yhteiskunnan luomisen. Kommunismia ei katsottu saavutetun Neuvostoliitossa, vaan ideologisesti sitä pidettiin eräänlaisena siirtymävaiheena uuteen yhteiskuntaan. Perustuslain mukaan kommunismin periaatteena oli "kultakin kykyjensä mukaan, kullekin tarpeittensa mukaan", mutta niin kauan kuin kommunismi oli saavuttamatta, periaatteena, ideologian mukaan, oli "kultakin kykyjensä mukaan, kullekin panoksensa mukaan", jolla viitattiin pyrkimykseen työpanosta vastaavaan palkkaukseen.
Neuvostoliitossa toteutettiin sen perustamisen jälkeen valtakunnan nopea teollistaminen, johon liittyi voimakas kaupungistuminen. Elinkeinot muuttuivat maatalousvaltaisesta teollisuusvaltaisiksi. Toisen maailmansodan jälkeen huomattavassa asemassa oli Neuvostoliiton Euroopanpuoleisen osan jälleenrakentaminen. Teollisuustuotannon määrässä Neuvostoliitto kasvoi Euroopan suurimmaksi ja maailmassa toisiksi suurimmaksi, mutta keskimääräinen elintaso jäi silti jälkeen länsimaisesta sillä Neuvostoliitto oli myös maailman kolmanneksi väkirikkain maa.
Neuvostoliitossa tuotantovälineiden, maan ja luonnonvarojen yksityisomistus oli lakkautettu. Hyväksyttyjä omistusmuotoja olivat valtionomistus eli ns. yleiskansallinen omistus sekä osuuskunnallinen omistus. Lisäksi ihmisillä oli oikeus yksityisomaisuuteen: he omistivat ostamansa, lahjana saamansa tai perimänsä kulutustavarat. Maalaisilla oli yksityisomistuksessa myös eläimiä ja pieniä vihannestarhoja. 1970-luvulle mennessä yleiskansalliseen omistukseen kuului 90 % perustuotannosta ja osuutta pyrittiin edelleen kasvattamaan, sillä yleiskansallista omistusta pidettiin neuvostoideologiassa kehittyneimpänä yhteisomistuksen muotona. Osuuskuntia oli lähinnä maataloudessa kolhoosin nimellä tunnettuina yhteistiloina.
Pääosa Neuvostoliiton tuotannosta syntyi kollektiivisessa tuotannossa, mutta myös pienimuotoista yksityistä tuotantoa tapahtui. Neuvostovaltion ensimmäisen 10 vuoden aikana yksityiset talonpojat ja käsityöläiset muodostivat väestön pääosan. Neuvostoliiton tuotantoa ohjattiin kuitenkin systemaattisesti kollektiiviseen suuntaan, etenkin Stalinin kaudella myös väkivaltaisin pakkotoimin. Silti Neuvostoliitossa sallittiin pienimuotoinen yksityinen tuotanto koko sen olemassaolon ajan, mukaan lukien kellosepät, suutarit, maalarit ja muut vastaavat ammatinharjoittajat. Myös lääkärit pitivät yksityisvastaanottoja. Yksityishenkilöt eivät kuitenkaan saaneet palkata alaisuuteensa työntekijöitä, sillä sitä pidettiin Marxin oppien mukaan vieraan työn riistona.
Talouselämää johdettiin keskitetyn suunnitelman mukaan, joka jätti yksittäisille tuotantoyksiköille hieman itsenäistä päätäntävaltaa. Sunnittelua tehtii kolmella tasolla: pitkän aikavälin suunnitelmalla, viisivuotissuunnitelmalla ja vuosisuunnitelmalla. Neuvostoliiton liittotasavaltojen suunnitteluelin, Gosplan, määritteli kansantalouden määrälliset ja laadulliset tavoitteet eli normit. Nämä tavoitteet jaettiin sekä alueellisesti että toimialoittain ja aina kullekin tehtaalle tai muulle tuotantoyksikölle saakka. Tuotantolaitosten tekemä voitto jaettiin useille tahoille. Pääosan valtio käytti omaan budjettiinsa, mutta noin 20-40 % jäi tuotantolaitokselle itselleen. Tuotantolaitos käytti oman osuutensa korjauksiin, tuotannon kehittämiseen, kannustusrahastoihin ja alueellisen talouden kehittämisen rahastoihin. (Pykälä, 1973)
Raha
Neuvostoliiton rahayksikkö oli Venäjän keisarikunnassakin käytössä ollut rupla ja sen alayksikkö kopeekka. Yksi rupla vastasi arvoltaan sataa kopeekkaa. Neuvostoliiton hajottua ruplaa rahayksikkönään ovat käyttäneet Valko-Venäjä ja Venäjä. Muut neuvostotasavallat ovat itsenäistymisen jälkeen ottaneet käyttöön omat rahayksikkönsä.
Neuvosto-Venäjä sisällisodan ja intervention voitettuaan pyrki uuteen talouspolitiikkaan, NEP:iin (Новая Экономическая Политика), mikä edellytti yksityisen investoimisen vuoksi vakaita rahaoloja. Neuvostoliitto vakautti rahaolot 1924 sitomalla ruplan kultakantaan ja vaihtamalla 50 000 neuvostovenäläistä ruplaa, sovznakia (совзнак) yhteen uuteen ruplaan. Toinen inflaatiokausi sattui toisen maailmansodan aikaan. Vuonna 1947 toteutettiin rahaolojen vakautus leikkaamalla talletuksia.
Metsätalous
Neuvostoliitossa sijaitsi neljännes maailman metsävaroista ja 60 % havupuuvaroista. Metsäpinta-ala oli 747 miljoonaa hehtaaria ja puusto 80 miljardia m³, josta havupuita 84 %. Metsät peittivät maa-alasta 38 %. Vuotuinen kasvu oli 800 miljoonaa m³ ja tästä hakkuutoiminnan piirissä olevissa metsissä n. 500 miljoonaa m³. Metsätalouden tukialue oli taigavyöhyke. Uralilla ja siitä länteen olivat pääpuulajit mänty, kuusi ja koivu, idässä lehtikuusi, mänty, sembramänty, kuusi, pihtakuusi ja koivu. Runsain puulaji oli lehtikuusi (yhteensä 28 miljardia m³). Metsävaroista 83 % sijaitsi Uralilta itään olevilla alueilla, mutta hakkuista vain 35 % tapahtui siellä. Hakkuiden painopiste oli siirtymässä koko ajan Uralilta itään. Kokonaishakkuut olivat 390 miljoonaa m³. Maan Euroopan-puoleinen osa oli ollut kauan liikahakkuiden kohteena, ja puun hankintaa olikin siellä jouduttu 1960-luvulta lähtien supistamaan. Lehtipuut muodostivat vielä reservin, jota voitiin kasvavassa määrin hyödyntää. Puun hankinta tapahtui valtaosin avohakkuina. Metsänhoitotyöt olivat vähäisiä puunkäyttöön verrattuna.
Väestö
Ennen hajoamistaan Neuvostoliitossa asui lähes 300 miljoonaa ihmistä ja se oli väkiluvultaan maailman kolmanneksi suurin valtio. Suurimmat asuinalueet olivat etenkin länsi- ja eteläosat. Pohjois- ja itäosat olivat harvempaan asuttuja. Neuvostoliiton väestöstä suurin osa oli venäläisiä. Muita kansallisryhmiä olivat tataarit, ukrainalaiset, baškiirit, tšuvassit, mordvalaiset, valkovenäläiset, baltialaiset, armenialaiset, avaarit, tšetšeenit, saksalaiset, juutalaiset, kazakit, marit, udmurtit sekä virolaiset, karjalaiset ja muut itämerensuomalaiset.
Neuvostoliitossa ei ollut virallista kieltä, mutta käytännössä se oli eniten puhuttu kieli, venäjä. Jokaisen jäsenmaan alueella oma kieli oli myös lähes virallisen kielen asemassa. Neuvostoliittolaisissa virastoissa oli osattava venäjän kieltä ja se oli yksi koulujen oppiaineista.
Urheilu
Neuvostoliitto menestyi etenkin talviurheilu-lajeissa, kuten jääkiekossa, pikaluistelussa, hiihdossa ja mäkihypyssä pääsemällä useissa urheilukilpailuissa mitalisijoille. Maa oli esimerkiksi jääkiekossa maailman huipulla ja voitti useita jääkiekkomestaruuksia. Merkittävin vastustaja jääkiekossa oli Kanada. Neuvostoliittolaiset urheilijat menestyivät myös jalkapallossa, painissa, voimistelussa ja yleisurheilussa.
Neuvostoliitto menestyi olympialaisissa useita kertoja. Maan kulta-aikaa oli vuosi 1956, neljän peräkkäisen turnauksen rupeama vuosina 1964–1976 sekä olympialaiset 1984 ja 1988. Vuoden 1980 kesäolympialaiset järjestettiin Moskovassa. Kilpailuja boikotoi muun muassa Neuvostoliiton poliittinen vastustaja, Yhdysvallat.
Neuvostoliitto oli aikanaan urheilussa useita muita maita edellä huippukuntoisilla ammattijoukkueillaan. Esimerkiksi 1960-luvulla Euroopassa urheilujoukkueet olivat osittain harrastuspohjaisia, mutta neuvostoliittolaiset urheilijat tekivät urheilua päätyönään.
Maan hajottua suurin osa jäsenmaista on osallistunut eri urheilutapahtumiin. Perinnettä jatkaa muun muassa Neuvostoliiton entinen jäsenmaa, Venäjä, joka on voittanut useita palkintoja erilaisissa urheilutapahtumissa, kuten olympialaisissa ja maailmanmestaruus-kilpailussa.
Jääkiekko Neuvostoliitossa
Neuvostoliitto oli jääkiekon suurmaa. Se on edelleen Kanadan ohella maailman menestyinein jääkiekkomaa.
Neuvostoliitto ilmautui kansainvälisille kiekkokentille 1950-luvulla. Se nousi välittömästi tuohon aikaan jääkiekkoa suvereenisti hallinneen Kanadan vahvimmaksi haastajaksi. Kanada ja Neuvostoliitto olivatkin koko yhteisen historiansa ajan jääkiekon verivihollisia. Mukaan nousi myös poliittisia ajatuksia kapitalismin ja sosialismin taistosta.
Neuvostoliiton mahti jääkiekossa oli ennennäkemätön, voittaen neljän vuosikymmenen aikana yhteensä 22 maailmanmestaruutta. Ensimmäisen kultansa maa voitti vuonna 1954 ja viimeisen 1990. Mitaleita joukkue kahmi jokaisella osallistumiskerrallaan, yhteensä 34 (22 kultaa, 7 hopeaa ja 5 pronssia). Parhaimmillaan se voitti maailmanmestaruuden yhdeksän kertaa peräkkäin vuosina 1963-1971.
Jääkiekkomenestys ei rajoittunut vain maailmanmestaruuskisoihin, vaan ulottui myös olympialaisiin. Neuvostoliitto haali tililleen 7 kultaa, yhden hopean ja yhden pronssin. Parhaimmillaan maa onnistui haalimaan kullan neljissä kisoissa perakkäin 1964, 1968, 1972 ja 1976 kisoissa, mihin on pystynyt Neuvostoliiton lisäksi vain Kanada 1920, 1924, 1928 ja 1932.
Jääkiekon menestystä voidaan perustella paitsi sillä, että pelaajat pelasivat neuvostoliittolaiseen tapaan jääkiekkoa päätyönään, myös sillä, että maajoukkue vietti runsaasti aikaa yhdessä, joka mahdollisti joukkueen yhteispelin mittavan kehityksen, jonka seurauksena maa oli usein suuresti etulyöntiasemassa. Neuvostoliitossa parhaat pelaajat koottiin yleensä samoista moskovalaisista seurajoukkueista, joita olivat ZSKA, Dynamo, Spartak, sekä Krylja Sovetov.
Liikenne
Valtavat etäisyydet ja tärkeiden luonnonvarojen sijainti vaikeakulkuisilla, tiettömillä seuduilla asettivat suuria vaatimuksia liikenneverkolle. Rahtikustannukset muodostivatkin 20 % Neuvostoliiton kansantulosta. Maan tasaisuus helpotti liikenneyhteyksien rakentamista, mutta ilmasto ja maaperä aiheuttivat hankaluuksia: pakkaset, lumen määrä, kevään ja syksyn kelirikkoaika, tulvat, ikirouta, Siperian suot ja aavikkoseutujen hiekka tekivät yhteyksien rakentamisen kalliiksi. Soran puute laajoilla tasangoilla vaikeutti tienrakennusta.
Neuvostoliitossa oli rautateitä kaikkiaan 138 000 kilometriä (toiseksi eniten maailmassa Yhdysvaltojen jälkeen), josta oli sähköistettyjä 38 000 kilometriä ja maanteitä yli 1,5 miljoonaa kilometriä, josta kestopäällystettyjä 630 000 kilometriä. Maan läntiset osat olivat liikenteellisesti kehittyneimpiä, rautatieverkko oli tihein (taajin Ukrainan SNT:ssä) ja tiestö korkeatasoisinta, mutta joki- ja putkijohtokuljetukset vähäisiä. Itään ja pohjoiseen mentäessä lisääntyivät muun muassa öljyn ja kaasun putkijohtokuljetus, rautateitä rakennettiin jatkuvasti ja tiestöä parannettiin. Siperian, Kazahstanin, Keski-Aasian ja kaukoidän liikenneverkko oli pitkään vajavainen; Siperian rata oli ylikuormitettu sekä maantie- ja jokiliikenne olivat kehittymättömiä. Pohjoisimmat seudut olivat lentoyhteyksien varassa. Autoja maassa oli suhteellisen vähän ja suurin osa niistä oli kuorma-autoja. Metrot oli rakennettu Moskovaan, Leningradiin, Kiovaan, Tbilisiin, Bakuun, Harkovaan ja Taškentiin.
Neuvostoliitto oli maailman johtavia merenkulkumaita. Maassa oli 60 huomattavaa satamaa, joista suurimmat olivat Mustalla- ja Asovanmerellä tankkilaivojen tukikohta Novorossijsk sekä Odessa (20 miljoonaa tonnia) ja Batumi, Kaspianmerellä (pääasiassa öljykuljetuksia) Astraham ja Baku, Itämerellä Leningrad (14 miljoonaa tonnia), Riika ja Klapeda, Tyynellä valtamerellä Vladivostok ja Nahodka sekä Pohjoisella jäämerellä Arkangeli ja ainoa jäätymätön suursatama Murmansk.
Matkailu
Matkailu oli Neuvostoliitossa suosittua. Valtaosa oli kuitenkin kotimaan matkailua; ulkomaalaisia kävi vuosittain keskimäärin 3-4 miljoonaa ja heistä yli 60 % SEV-maista. Suosituimmat turistikohteet olivat Mustanmeren rannikot (Sotši, Kim, Batumi yms.) sekä suurkaupungit Moskova ja Leningrad.
Neuvostoliitosta muutto toiseen valtioon ei onnistunut ilman viranomaisten lupaa. Maahan ja maasta sai matkustaa viisumilla, jonka sai viranomaisilta. Neuvostoliitto valvoi tarkasti maahan- ja maastamuuttoa, eikä sallinut matkustamista ilman viranomaisten virallista lupaa.
Maahan muuttaminen oli lähes yhtä hankalaa kuin maasta muuttaminen. Muuttoon tarvittiin viranomaisten lupa, jota sai anoa suurlähetystöstä. SEV-maiden asukkaat pääsivät maahan muiden maiden asukkaita helpommin. Luvan saaminen muiden valtioiden kansalaisilta saattoi kestää joissain tapauksissa useita vuosia.
Kulttuuri
Neuvostoliitto peri Venäjän kulttuurin sen ollessa kiihkeässä, kaikki kulttuurin alat läpäisseessä 1900-luvun alun luomistilassa. Vallankumouksen jälkeisinä vuosina taiteilijat osallistuivat innokkaasti yhteiskunnan uudistustyöhön. Bolševikkijohtajat eivät kuitenkaan arvostaneet modernistista avantgarde-taidetta ja sen aika loppui viimeistään 1930-luvun alussa, kun sosialistisesta realismista tuli ainoa virallisesti hyväksytty taiteen suuntaus. Samalla kommunistipuolueen ohjaamat eri alojen taiteilijaliitot määrättiin sääntelemään taide-elämää.
Maan kulttuuri muodostui eri neuvostotasavaltojen kulttuureista. Musiikissa suuntauduttiin etenkin kansanmusiikin suuntaan. Kirjallisuus ja teatteri olivat Neuvostoliitossa suosittuja. Neuvostoliittolainen musiikki menestyi myös maan rajojen ulkopuolella, eikä pelkästään sosialistisissa maissa, vaan myös lännessä.
Sosialistisen realismin periatteita määrättiin noudatettavaksi myös Neuvostoliiton liittolaismaissa. Niissä noudatettiin kuitenkin vapaampaa taidepolitiikkaa kuin Neuvostoliitossa. Itä-Euroopan sosialististen maiden taiteessa henkilöpalvonta ja kapea puoluesidonnaisuus näkyi voimakkaimmillaan vuosina 1945–1953.
Stalinin kuoleman jälkeen kulttuurielämä koki lyhyen vapaamman jakson, kunnes Nikita Hruštšovin valtakauden lopulla se alkoi taas jähmettyä. Länsimaisen taiteen ollessa kiellettyä Neuvostoliitossa syntyi varsin laajalle levinneitä, vaikkakin epäyhtenäisiä ns. epävirallisen taiteen suuntauksia. Näillä ei ollut kuitenkaan menestymisen mahdollisuuksia, koska toisinajattelijat eivät saaneet julkaista taidettaan. Joistakin toisinajattelijoista, kuten kirjailija Aleksandr Solženitsynistä ja taiteilija Ilja Kabakovista tuli maailmankuuluja Mihail Gorbatšovin hallintoaikana 1980-luvulla, kun kommunistit myönsivät enemmän vapauksia taiteilijoille. Sosialistinen realismi kesti kuitenkin Neuvostoliiton hajoamiseen 1991 asti kulttuurin virallisena sääntelyjärjestelmänä.
Nykyisin Neuvostoliiton taiteen ja kulttuurin perintöä arvioidaan uudella tavalla, kun myös sosialismin aikana kielletyt kulttuurin alat huomioidaan. Sosialistisen ajan taideperintöön voi tutustua vaikkapa neuvostoajan veistospuistossa Liettuassa.
Neuvostoliittolainen elokuva
Neuvostoliitto oli myös suurimpia elokuvamaita – myös Helsingissä oli Neuvostoliittolaisia elokuvia esittävä elokuvateatteri. Lenin sanoikin aikoinaan elokuvan olevan Neuvostoliiton tärkein taiteenlaji. Elokuvateollisuus kukoisti erityisesti 60-70-luvuilla, mutta oli jo mykkäelokuva-aikana hyvin kehittynyttä.
Neuvostoliiton "kansalliselokuvaksi" nimetään usein hyvin kuuluisan neuvostoliittolaisen ohjaajan, Sergei Eisensteinin elokuva Panssarilaiva Potemkin, joka oli paitsi onnistunut propagandana, myös teknisesti ja taiteellisesti edistyksellinen. Eisensteinin muita klassikkoja ovat mm. Lakko, Lokakuun vallankumouksen kymmenvuosipäivän kunniaksi tehty Lokakuu, sekä erityisesti Stalinin diktatuuriin viittaava ja sen vuoksi kosolti tekijälle harmeja aiheuttanut Iivana Julma -sarja.
Elokuvien aiheet olivat erillaisia ja muuttuivat ajan myötä. 1920- ja 1930-lukujen propagandaelokuvien lisäksi muistettavia ovat 1960- ja 1970-lukujen perhe- ja draamaelokuvat, sekä yleensä edistykselliset ja taiteellista sisältöä sisältävät sci-fi-elokuvat.
Neuvostoliittolainen elokuva menestyi hyvin myös ulkomailla, sekä itä- että länsimaissa. Kansainvälisesti menestyksekkäin neuvostoliittolainen elokuvantekijä oli Andrei Tarkovsky, joka voitti teoksillaan mm. Cannesin elokuvajuhlien Grand Prix -palkinnon.
Neuvostoliittolaiset elokuvat ovat nykyään vähemmän tunnettuja, mutta alan piireissä usein arvostettuja.
Sosialistinen realismi
- Pääartikkeli: Sosialistinen realismi
Sosialistinen realismi on 1930-luvulta Neuvostoliitossa ja sen jälkeen muissa sosialistisissa maissa esiintynyt realismia edustava taidesuuntaus ja metodi, jonka tarkoituksena oli edistää sosialismin ja kommunismin päämääriä. Sosialistisen realismin ajatuksena oli realistinen muoto ja sosialistinen sisältö.
Käsite sosialistinen realismi otettiin käyttöön Neuvostoliiton Kirjailijaliiton konferenssissa vuonna 1934, jonka jälkeen siitä tuli maan virallinen ja ainoa hyväksytty taidesuuntaus. Sen isänä mainitaan usein kirjailija Maksim Gorki, jonka romaania Äiti (1907, suom. 1944) pidetään sosialistisen realismin arkkityyppinä. Esikuvina on pidetty myös eräiden 1800-luvun realistien, esimerkiksi Peredvizhnikien ("Vaeltajat"), Jacques-Louis Davidin ja Ilja Repinin taidetta.
Sosialistisen realismin metodin mukaan taiteen tehtävä on palvella vallankumousta ja sosialismin rakentamista olemalla kansantajuista ja puoluekantaista. Monesti tämä merkitsi työläisten kuvaamista esimerkillisinä sankareina. Musiikissa suosittiin yleviä "positiivisia" finaaleja. Johtajat asetettiin maalaustaiteessa kansan keskelle. Tarkoituksena oli korottaa työläisen asemaa esittämällä hänen elämänsä, työnsä ja vapaa-aikansa ihailtavassa muodossa.
Sosialistisen realismin tunnustamisesta ainoana hyväksyttävänä taiteen suuntauksena luovuttiin Neuvostoliitossakin käytännössä 1980-luvun lopulla. Sosialistinen realismi loppui taidetta sääntelevänä kulttuuripoliittisena järjestelmänä vasta Neuvostoliiton purkautuessa 1991.
Henkilökultit: Lenin ja Stalin
- Pääartikkeli: Neuvostoliiton henkilökultit: Lenin ja Stalin
Leninin ympärille muodostui Neuvostoliiton ensimmäinen henkilökultti. Hänen askeettinen, ahkera ja järjestäytynyt luonteensa erotti hänet monista muista kommunistisen puolueen johtajista. Pian, osittain Leninin tahdon vastaisesti, häntä alettiin pitää "hyvänä tsaarina", joka oli vaatimaton ja kansanläheinen, mutta samalla uuden oikeudenmukaisen järjestelmän luoja. Vuodesta 1918 lähtien häntä alettiin nimittämään voždiksi, eli johtajaksi; termi joka 1920-luvulla laajeni koko kommunistisen puolueen johtajistoon. Sisällissodan aikana puolue alkoi jo tietoisesti käyttämään hyväkseen ja levittämään tätä näkemystä Leninistä poliittisen selviytymisensä välineenä, kun vallankumouksen uskonnollissävytteisten tulkintojen kautta sisällissotaa alettiin tulkita hyvän ja pahan, vallankumouksellisten pyhimysten ja vastavallankumouksellisten pahojen henkien välisenä taisteluna. Leninistä muodostui vallankumouksen pääpyhä, Työn pyhän Raamatun kirjoittaja, kuten eräs runoilija häntä kuvasi vuonna 1918. Kuolemaansa asti Lenin pystyi estämään tämän kansan keskuudessa syntyneen kultin päätymisen osaksi virallista puolueen propagandaa. Kuitenkin välittömästi hänen kuoltuaan otettiin tämä kristuksenkaltainen "pelastaja" Lenin osaksi virallista puoleen Lenin-kulttia, vaikka monet puolueen johtajat, mukaan lukien Leninin leski Nadežda Krupskaja vastustivatkin sitä.
Ensimmäinen askel tässä Leninin kanonisoimisessa oli päätös balsamoida hänen ruumiinsa ja sijoittaa se mausoleumiin Punaiselle torille. Ajatuksen esitti ilmeisesti ensimmäisenä Stalin lokakuussa 1923, kuukausia enne Leninin kuolemaa, vaikka kyseisestä kokouksesta ei ole jäänyt pöytäkirjaa. Lopullisen päätöksen asiasta teki erityisesti perustettu hautajaiskomitea, jonka puheenjohtaja, salaisen poliisin päällikkö Felix Dzeržinski, lopulta kuukausien kiivaiden väittelyiden päätteeksi suositteli ruumiin esille laittamista "vallankumouksen symbolisena inkarnaationa". Jo vuonna 1924 Pietari uudelleennimettiin Leningradiksi ja ensimmäiset valtavat Lenin-patsaat pystytettiin Stalingradiin vuonna 1925 ja Leningradiin Suomen juna-aseman eteen vuonna 1926.
Monet Lenin-kultin muodot lainattiin venäjän ortodoksisesta kirkosta. Ortodoksiset ikoninurkat, joihin oli ripustettu Kristusta,Neitsyt Mariaa ja pyhiä ihmisiä esittäviä ikoneja korvattiin "Leninnurkilla", joihin ripustettiin kuvia Leninistä lapsuudesta vanhuuteen, muiden kommunistijohtajien valokuvia ja kommunistista kirjallisuutta (aikaisempien rukouskirjojen sijaan) [1]. Propagandajulisteessa käytettiin myös monia ikonitaiteesta lainattuja muotoja, esimerkiksi kuvat, joissa Stalin esitetään punaista taustaa vasten käsi kohotettuna muistuttavat ikonien tapaa kuvata siunaavaa Kristusta. Myös Leninin balsamoidun ruumiin esillelaittamisen voidaan katsoa olevan yhteydessä ortodoksisen kirkon pyhäinjäännösten kunnioitukselle. Johtajien kunniaksi kirjoitetut runot alkoivat saada vaikutteita ortodoksisista jumalanpalvelusteksteistä: Mutta Sinä Suuri Stalin olet korkeampi, / kuin taivaan korkeimmat paikat".
Leninin kuoleman jälkeen Stalin pyrki mahdollisimman nopeasti esittämään itsensä Leninin työn jatkajana. Muutama kuukausi Leninin kuoleman jälkeen, huhtikuussa 1924 hän piti Sverdlovin yliopistossa luentosarjan, joka myöhemmin julkaistiin kirjana Leninismin perusteet. Luennoissaan hän esitti, että puolueella ja sen johtajistolla oli historiallinen velvollisuus säilyttää ja puolustaa kaikkia Leninin vallankumouksellisia näkemyksiä. 1920-luvun lopulta alkaen termiä vožd alettiin käytää yksin Stalinista, josta oli tullut Leninin kaltainen "johtaja ja opettaja". Stalin kuvattiin Leninin uskolliseksi oppilaaksi ja seuralaiseksi ja lehdissä ja muussa propaganda-aineistossa heidän kuviaan julkaistiin vierekkäin. Hitaasti poliittinen ikonografia alkoi kuitenkin muuttua: kun vielä 20-luvulla Lenin esitettiin usein kuvissa etualalla ja Stalin taustalla, 30-luvulla heitä alettiin kuvata rinnakkain ja lopulta 30-luvun puolenvälin jälkeen Lenin saatettiin esittää enää taustalla julisteessa tai haamumaisena hahmona hymyilemässä seuraajalleen, joka oli vallannut tilan kuvien etualalla.
Stalinin henkilökultti saavutti täyden mittansa 1930-luvulla. Vielä 20-luvulla kirjallisuudessa saattoi esiintyä kritiikkiä Stalinia kohtaan, mutta 30-luvulla kaikki kirjallinen ilmaisu oli kesytetty henkilökultin palvelukseen. Kirjallinen sykofantismi oli saavuttanut vuosikymmenen puoleenväliin mennessä sellaiset mittasuhteet, että elokuussa 1936 Izvestija-lehden pääkirjoituksessa todettiin ilmeisen rehellisesti, että "kirjailijat eivät enää tiedä mihin verrata sinua ja runoilijoilla ei ole enää tarvittavia kielellisiä helmiä sinun kuvaamiseksesi". Eri hallinnon tasoilla kilpailtiin tuotantolaitosten, kylien, teatterien ja muiden instituutioiden nimeämisellä Stalinin mukaan. 40-luvulle tultaessa Neuvostoliiton kartalla oli Stalingradin lisäksi Stalinskin, Stalinogorskin, Stalinbadin, Stalinski’n, Stalinogradin, Stalinisin ja Stalinaoulin kaupungit. Vuonna 1937 ehdotettiin Moskovan uudelleen nimeämistä Stalinodariksi tai Stalindariksi (Stalinin lahjaksi) ja kalenterin muuttamista siten, että ajanlasku alkaisi Stalinin syntymästä. Nämä ehdotukset olivat liikaa Stalinille, joka kielsi molemmat. Toista maailmansotaa edeltäneinä vuosina Stalin-kulttia pyrittiin hieman rajoittamaan, koska puolueessa ryhdyttiin pelkäämään, että se alkaisi kääntyä itseään vastaan. Uuteen huippuunsa henkilökultti nousi jälleen suuren isänmaallisen sodan ja erityisesti sen voiton jälkeen. Esimerkiksi elokuvassa Berliinin kukistuminen Stalin esitettiin yksin tutkimassa sotakarttoja suunnitellen Hitlerin tappiota.
Virallisen Stalin-kultin taakse kätkeytyi monenlaisia ihmisten henkilökohtaisia motiiveja tukea ja kannattaa kulttia ja kyyniset opportunistit ja todelliset uskovaiset käyttäytyivät usein samalla tavoin. Tukemalla virallista kulttia saatettiin edistää omaa asemaa puolueapparaatissa tai erityisesti 30-luvun suurten puhdistusten aikana pyrkiä turvaamaan henkiinjääminen. Puoleen tavoitteena oli myös kohdistaa poliittisten päätösten, kuten pakkokollektivisoinnin aikaansaaman nälänhädän tai 1939 solmitun Molotovin–Ribbentropin sopimuksen luoma kansan vihamielisyys pois Stalinista. Monet neuvostokansalaiset myös kieltäytyivät sankarinpalvonnasta, mutta monet kuten runoilija Osip Mandelstam joutuivat oman turvallisuutensa vuoksi toimimaan kultin edellyttämällä tavalla. Mandelstamin vaimo kertoi myöhemmin runoilijan kirjoittaessa vuonna 1937 teosta Oodi Stalinille hänen täytyneen "virittää itsensä kuin soittimen tarkoituksellisesti antamalla periksi massahypnoosille". Ainoa runoilija, joka esitti avointa kritiikkiä diktaattoria kohtaan ennen tämän kuolemaa, Naum Mandel, säästyi teloitukselta, koska viranomaiset pitivät häntä hulluna.
Stalinin henkilökultti ei kestänyt pitkään diktaattorin kuoleman jälkeen. Vuonna 1956 Hruštšov ilmoitti tyrmistyneelle puoluejohdolle Stalinin väärinkäyttäneen valtaansa ja tarpeettomasti alistaneen neuvostokansalaisia. Pian Stalinin ruumis poistettiin Leninin mausoleumista ja haudattiin Kremlin muuriin. Neuvostoliiton kansallishymniä, joka sisälsi säkeen: Ja Stalinin johdolla taistoissa, työssä / me kasvoimme kuntohon sankarityön esitettiin aina vuoteen 1977 vain instrumentaalisesti, jolloin sanoista oli poistettu viittaukset Staliniin.
Koulutus
Neuvostoliitossa uskottiin vahvasti koulutukseen ja tieteeseen sekä näihin nojautuvaan yhteiskunnalliseen edistykseen. Lapsilla oli velvollisuus käydä kahdeksan lukuvuoden pituinen keskikoulu. Korkeakouluihin ja yliopistoihin pyrkivät kävivät keskikoulua kaksi vuotta lisää, jolloin keskikoulun pituus kasvoi kymmenvuotiseksi. Maassa ei ollut lukiota, sillä ne eivät sopeutuneet sosialistiseen ideologiaan. Keskikoulun kaksi viimeistä lukuvuotta vastasi lukion koulutusta. Neuvostoliitossa lukutaitoisuus vaihteli vuosien aikana. 1930-luvun alulle saakka Neuvostoliiton lukutaitoisuus oli noin 70 %, mutta Stalinin eheyttäessä Neuvostoliittoa maan kansalaisten lukutaitoisuus parani. Ennen hajoamista Neuvostoliitossa lukutaitoisuus oli 98 %.
Neuvostoliiton johtajat
Muodollisesti Neuvostoliittoa johti valtionpäämies. Poliittista valtaa päämiehellä ei ollut. Ylin valta oli Neuvostoliiton kommunistisen puolueen päämiehellä, eli keskuskomitean pääsihteerillä, josta käytettiin yleisesti nimitystä Neuvostoliiton johtaja. Vasta Neuvostoliiton kommunistisen puolueen rakoillessa Gorbatšovin aikana perustettiin varsinainen valtiollinen neuvostoparlamentista tai Neuvostoliiton kommunistisesta puolueesta suoraan riippumaton toimeenpanovaltaa edustava presidentin virka.
Katso myös: Luettelo Neuvostoliiton johtajista
- V. I. Lenin 1922–1924
- J. V. Stalin 1924–1953
- Georgi Malenkov 1953–1955
- Nikita Hruštšov 1955–1964
- Leonid Brežnev 1964–1982
- Juri Andropov 1983–1984
- Konstantin Tšernenko 1984–1985
- Mihail Gorbatšov 1985–1991
Valtionpäämiehet
- Pääartikkeli: Neuvostoliiton valtionpäämies
Neuvostoliitossa oli myös virallinen valtionpäämies. Valtionpäämies oli 1917–1938 neuvostokongressin toimeenpanevan keskuskomitean puheenjohtaja, vuodesta 1938 korkeimman neuvoston puhemiehistön puheenjohtaja. Valtionpäämiehen tehtävät siirrettiin presidentin virkaan, joka otettiin käyttöön toukokuussa 1989. Tällöin Neuvostoliiton valtionpäämies ja johtaja olivat sama henkilö.
- 1917 Lev Kamenev
- 1917–1919 Jakov Sverdlov
- 1919 Mihail Vladimirski
- 1919–1946 Mihail Kalinin
- 1946–1953 Nikolai Švernik
- 1953–1960 Kliment Vorošilov
- 1960–1964 Leonid Breznev
- 1964–1965 Anastas Mikojan
- 1965–1977 Nikolai Podgornyi
- 1977–1982 Leonid Breznev
- 1982–1983 Vasili Kuznetsov
- 1983–1984 Juri Andropov
- 1984 Vasili Kuznetsov
- 1984–1985 Konstantin Tšernenko
- 1985 Vasili Kuznetsov
- 1985–1988 Andrei Gromyko
- 1988–1991 Mihail Gorbatšov
Merkittävimmät luonnonvarat
Merkittävimmät vientituotteet
Juhlapäivät
| Päivämäärä | Suomalainen nimi | Paikallinen nimi |
|---|---|---|
| 1. tammikuuta | Uudenvuodenpäivä | Новый год |
| 7. tammikuuta | Joulupäivä | Рождество |
| 23. helmikuuta | Puna-armeijan päivä | День Советской Армии и Военно-морского флота |
| 8. maaliskuuta | Naistenpäivä | Международный женский день |
| Huhtikuu (siirtyvä) | Pääsiäinen | Пасха |
| 12. toukokuuta | Kosmonauttien päivä | День космонавтики |
| 1. toukokuuta | Vappu (tai kevään ja työn juhla) | Праздник весны и труда |
| 9. toukokuuta | Voitonpäivä | День Победы |
| 7. lokakuuta | Perustuslain päivä | День конституции |
| 7. marraskuuta | Lokakuun vallankumouksen päivä | Годовщина Великой октябрьской социалистической революции |
Lähteet ja kirjallisuus
- Malline:Note William Henry Chamberlin - Soviet Russia: A Living Record and a History
- K. Hovi ja V. Niitemaa: Baltian historia
- H. Kirkinen: Venäjän ja Neuvostoliiton historia ISBN 951-1-08450-X
- Antero Leitzinger: Entinen Neuvostoliitto ISBN 952-9752-00-8
- P. Luntinen: Venäjän valtakunnan muotoutuminen
- Neuvostoliitto suomalaisten silmin ISBN 951-95467-0-7
- Neuvostoliitto 80-luvulla ISBN 951-95467-2-3
- Pykälä, M. (toim.): Neuvostoliitto: Vastauksia suomalaisten kysymyksiin, Suomi–Neuvostoliitto -Seura 1973
- Ryszard Kapuscinski: Imperiumi ISBN 952-471-075-7 (nid.)
- Ville Pernaa: Tehtävänä Neuvostoliitto ISBN 951-707-099-3
- Nikolai Riasanovtšky: A history of Russia
Katso myös
- Sosialismi
- Kommunismi
- Neuvostoliiton historia
- Venäjä
- Venäjän historia
- Venäjän keisarikunta
- Jugoslavia
- Saksan demokraattinen tasavalta
- Kiinan kansantasavalta
- Korean demokraattinen kansantasavalta
Aiheesta muualla
- M. Vuorikoski: Venäjän historia
- YLE Radio 1: Neuvostoliitto sana sanalta
- Neuvostoliitto.ekinet.com Osittain humoristisessa mielessä tehty Neuvostoliitto-aiheinen sivusto.
- Neuvostoliitto - Stragedia ilman harhakuvitelmia Edellisen sivuston tekijäryhmän tekemä samankaltainen sivusto
- Venäjän historia kronologisena luettelona 800-luvulta nykypäivään. Luettelosta on linkkejä aihetta tarkemmin käsitteleville Internet-sivustoille sekä Venäjän aluemuutoksia kuvaaviin karttoihin.
- The Soviet Army (englanniksi)
- Stalingradin taistelu (englanniksi)
- The Soviet History (englanniksi)
- J. Dewey: Neuvostoliiton jäljet (englanniksi)
- Neuvostoliitto kuvissa 1917-1989 (englanniksi)
- Neuvostoliiton tasavaltojen karttoja (englanniksi)
- Soviet Union Factbook (englanniksi) ja (ruotsiksi)
- The Soviet Military Awards Page (englanniksi)
- Russia / Soviet Nuclear Forces (englanniksi)
- Soviet Missions to the Moon (englanniksi)
- Neuvostoliittolaisia koiria avaruudessa (englanniksi)
- Sounds of the Soviet Union (englanniksi)
- Museum of Soviet Calculators (englanniksi)
- Soviet Calculators History (englanniksi)
- Neuvostoliiton historiaa (englanniksi)
